Pikkuhiljaa alkaa huomata kuinka heikoksi tuollainen iso leikkaus ihmisen tekee. Ennen leikkausta kirjoittelin pitkät pätkät pelosta. Sen ajattelin tähän kopioida. Siitä saa ehkä jotain käsitystä siitä, mitä mielessä ehti liikkua.
"On kamalaa pelätä.
Vuosi on mennyt sairastaessa, hiljalleen on löytynyt syitä - mutta
toiveet paranemisesta ovat kuitenkin kaatuneet aina..
nyt jälleen on käsillä yksi mahdollinen syy - tai on se jotakin
varmasti aiheuttanut, mutta kun "möykky" ylihuomenna leikataan,
häviääkö kaikki? Tuskin.
Minut on nukutettu kerran, n 5-vuotiaana. Pelkään nukutusta. Mutta
ajatus aivoleikkauksesta hereillä kuulostaa vielä kamalammalta.
Minulle on tehty paikallispuudutus leikkauksia muutama, pisin haava
on 4 tikkiä. Pelkään kipua.
En suoranaisesti pelkää kuolemaa - paitsi sieltä kautta, että olen
ollut uskova nuori ja nykyisin olen lähinnä kai epäilijä. En oikein
pysty uskomaan Jumalaan - mutta pelko paholaisesta ja helvetistä on
jäänyt päähäni voimakkaampina "uskoina". Kiduttavaa!!!!
Kasvain on hyvänlaatuinen ja turvallisessa paikassa. Minut leikkaa
maailman paras neurokirurgi. Miksi siis pelkään?
Ainahan voi tulla komplikaatioita, jotain ylläreitäkin kai on
mahdollista löytää. Olenko minä enää "Minä" kun herään
leikkauksesta? Häviääkö jotain? Osaanko enää kaikkea sitä, mitä
osasin? Tunnenko kaikki? Muistanko? Näenkö??? Uskoisin, että kipu on
kamala, mutta kyllä varmaan lääkitsevät riittävillä annoksilla :-)
Minulle toivotettiinkin jo "hyvää känniä" maanantaille...
Olen aina ollut avoin puhuman, myös "satunnaisille" tuttaville.
Niistä tuttavuuksista ei varsinaisesti tule ystäviä, mutta aina
joskus joku tarttuu mukaan. On ollut mielenkiintoista havaita, että
on monta ihmistä (teidän lisäksenne) jotka ovat huolissaan,
rukoilevat puolestani,...
Ja vaikka pelkään, olen uskomattoman tyyni. Pulssi ei ole kovin
nopea, ei itketä, jaksan noiden mukuloiden kanssa - ja he ovat myös
kovilla.
Millie"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti