Sataa, sataa ropisee, tili-tili-tom,...

Terveisiä Teneriffalta ;)
Eka ilta, oltu huoneessa n 15 min. Huonekaveri vetäs jääkaapin auki ja sen alta tuli 3 pikkuista ötökkää. Malliltaan saattoivat olla torakoita, mutta sellaisiks tosi pikkuruisia. Nainen kirkui niin kovaa, ettei uskois. Sit respaan, siivooja kävi myrkyttämässä ja vielä jätti sen myrkyn meille. Kirkumisesta melkein soi korvat vieläkin.

Ma meni altaalla loikoessa, ja sit illalla vaan lepäilin. Oli tosi kuuma.

Eilen Teiden retkellä (= Maailman 3. korkein tulivuori, varmaan siis toimivista??). Bussilla päästiin n 2,5 km korkeuteen ja siitä piti mennä köysiradalla jonnekin 3,5 km:iin. Paitsi että kun tuuli melkein 40m/s puuskissa, niin se rata oli kiinni.
Ja vettä tuli ku aisaa.
Mä olin porukasta ainoo, joka meni aina kuvaamaan, paikka kun paikka, keli ku keli - ja muu porukka istu bussissa ja ihmetteli.
Sit oltiin illalla syömässä (yht 14, eli ei kaikki, mutta en mä edes tiedä kaikkia meidän porukkaan kuuluvia) ja sieltä karaoke baariin yhden eksymisen kanssa. Osa lähti veks, kun yks hallitseva persoona sano lähtevänsä. Sama nainen oli sanonut parille kaverille, että juu, ehtii hyvin juoda yhden oluen vielä - ja sit kun kaverit tuli pöytään tuoppien kera, niin halus lähtee. Tosi törkeetä mun mielestäni. Mä sit jäin seuraks. Ja eksyttiin uudelleen palatessa. Ei muuten mitään, mutta mulla oli ne korkeet korot....

Tänäänkin on satanut, kuuma painostava ilma. Katoin yhden leffan ja nukuin....

Huomiseks ja loppuviikoks on sit taas luvattu kuumaa ja aurinkoa. Toivottavasti!

Lastensuojelu - ja lapsilta suojelu?

Nyt on lastensuojelutarpeen kartoituskin takana. En tiedä miksi pelkäsin sitä paljon enemmän kuin poliisia.. Ehkä ne ovat nuo skandaalit, joita aina silloin tällöin nousee esille.

Itse jäin miettimään sitä, olimmeko uskottavia, kun meillä kaikki on niin hyvin? Ajattelivatko, että olen naiivi, kun sanoin luottavani pojan rehellisyyteen? Tottakai poika salaa asioita, ehkä valehteleekin - mutta paljon myös kertoo. Uskoivatko, kun poika sanoi maistaneensa tupakkaa ja alkoholia? Siis lähinnä sitä, että vain maistaneensa eikä sen enempää.. No, miten vain, se on nyt ohi. Toimenpiteisiin ei ole tarvetta, jos homma jää tähän. Mutta jos poliisia joskus taas tarvitaan, niin sitten.....

Toinen taas. Pyysi talvitakkiaan ja huivia - asuu nyt isällään. Vein sen takin, joka ymmärtääkseni vastasi eniten kuvausta - ja myös toisen vanhemman (jota ei kyllä ollut halunnut), ja huivin. Kaikki oli nyt väärin - tai no, se huivi oli oikea. Hirveä vittuilu siitä, että on väärä takki ja se toinen jota ei halua ja syytti että mä olen hukannut hänen takkinsa (en ole edes koskenut). Ja tuota laskettelutakkia ei kuulemma päälleen laita, eikä voi tulla itse hakemaan sitä oikeaa, kun ulkona jäätyy. Argh! Ihan sama mitä tekee tai yrittää, aina on väärin. Pitäisikö vain lakata yrittämästä? Sanoa vain kaikkeen, että hoida kuule ihan itse?
Anoreksia aika oli ihan kamalaa, viiltely, syömättömyys, kaikki. Mutta niitä osia lukuunottamatta tytön kanssa oli hyvä olla. Nyt ei ole. Saan niskaan vain paskaa. Ehkä tämä menee nyt niinkuin pitääkin? Ehkä näin eroaminen sitten aikanaan on helpompaa? Mutta haluaisin sen pienen (ei kooltaan!!!) tytön takaisin, sen joka tarvitsi äitiä.

Poliisikuulustelu

Kuulustelu on nyt ohi. Ihan "mukava" tilaisuus. 2 sosiaalityöntekijää paikalla, kuulusteleva poliisi ja todistajana toinen. Minä ja poitsu. Henkilötiedot, sit "oma kertomus", tunnusti, tarkennettuja kysymyksiä ja sit minä ja sossut kysyttiin pari juttua. Siinä se. Allekirjoitukset tietty.

Se todistajana ollut poliisi oli syötävän söpö. Eikä sillä ollut sormusta. Mites tuon saisi itselleen? ;)

Nyt joutu skarppaamaan ja sillä pystyin pitämään masennuksen pois katseestani. Mielessä se jyllää. Haluaisin lähteä kaupungille, vain hortoilemaan - tai jotain....

Pelko ja epävarmuus

Masennus on tosi pahana nyt. En jaksaisi enkä haluaisi yhtään mitään. Päivästä toiseen raahautuminen on jo paljon.

Tytär käväisi tässä maanantaina pikaisesti, hakemassa tuliaiset ja kai jotain muutakin. Sit minä autolla viemään häntä isälleen, Ikean kautta. Hirmu usein tuntuu siltä, että olen hänelle kuski ja rahapussi - en muuta. Minä kannoin häntä eteenpäin useamman vuoden, ne vuodet, jolloin hän vihasi isäänsä ja tukeutui kaikessa minuun. Nyt tilanne on muuttunut. Minä yritän opetella eroon hänestä. Isänsä lienee se lähempi jälleen. Ahdistuskohtauksia tuo raasu saa ja näkee painajaisia. Voisinpa jotenkin auttaa. Ja etenkin, saisinpa auttaa. Mutta nyt, kun minulla on vaikeaa, minulle on käännetty selkä. Ehkä se johtuu siitä, etten "tee" mitään. Onko tuo tosiaan unohtanut sen, millaista masennus todellisuudessa on?

Poitsun poliisikuulustelu on huomenna, jännittää. Ja sit lastensuojelutarpeen kartoittaminen perjantaina, se pelottaa.

Olin psykologilla tiistaina. Oli ihan hyvä keskustelu, parin viikon päästä taas uudestaan. Piti diagnoosin keskivaikeana vaikka minä itsekin tiedän, että vaikea-asteista tämä on..

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta ahdistaa. Nykyisin ahdistaa usein - aivan kuin tämä olisi tarttuva tauti. Yleisesti ajatellen ahdistus on nimeämätöntä, sisällä vain tuntuu niin pahalta. Toisinaan kuitenkin tunnistan, että tytön asenne minua kohtaan on niin negatiivinen, että tunnen oloni pikku ötökäksi, jonka hän liiskaa jalkansa alle - ja se todella ahdistaa.

Nyt pitää selvitä kunnialla kahdesta seuraavasta päivästä. Masennus ei saa näkyä, siitä ei saa puhua. Tytön ongelmista on vaiettava.

Ainakin yhden tytön ääneen esittämän väitteen voin kumota ;) Tuo poika syö, kun pakottaa. Tai syö myöhään illalla, niinkuin minäkin. Minulla itselläni ei ole ruokahalua, vain raju makeanhimo.

Mutta nukkumaan, Diapamin avulla.

Rooma 2

Eilen jäi kirjoittamatta - väsytti niin, että olin unessa 21.30..

Huone, joka meille alkuun annettiin, oli todella askeettinen. Se oli kuitenkin väliaikainen ja eilen aamulla saimme paremman huoneen. Enää ei tarvitse käydä wc:ssä huonen ulkopuolella..

Eilen aloitimme Vatikaanilla. Metrolla ensin lähimmälle pysäkille, siitä katukauppiaita väistellen sisälle Vatikaaniin. Pietarin kirkko jätettiin väliin ihan suosiolla, jono kiersi melkein koko aukion.

Vatikaanista suuntasimme Castel st. Angeloon, jonne ei sitten sitä jonoa ollutkaan - joten kiersimme sen sisältä huolella. Enpä ollut sielläkään koskaan käynyt, joten oli ihan kiva kierrellä ;) "Enkelten" siltaa joen yli ja suunta kohti Piazza Navonaa ja sieltä Pantheoniin. Vaikka olen Pantheonissa käynyt kahdesti ennenkin, se jaksaa aina yllättää erilaisuudellaan.

Tästä kohti Espanjalaisia portaita, vähän kierrellen, kun poliisit olivat sulkeneet helpommat reitit. Syy ei meille selvinnyt, mutta eipä sitä juurikaan yritetty selvittää. Portaita ihastelimme vain alhaalta ja suuntasimme metrolle ja takaisin hotelliin.

Jossakin pysähdyimme jäätelölle. Mainoslause "Jäätelö, jota et unohda!" piti paikkansa - oli todella hyvää. Jäätelöä en unohda, mutta paikan kyllä ;/

Tänään aamu meni huoneessa lepäillen, jotenkin vain ei millään meinannut jaksaa lähteä.
Päädyimme sitten reissuun Villa Borghesea ympäröivään / rajaavaan (?) puistoon. Kiertelimme puistoa rauhassa, palasimme Espanjaisten portaiden nurkalle, tällä kertaa ylös. Fuskasimme ja menimme hissillä alas metrolle ja jälleen hotellille.

2 iltaa olemme syöneet todella hyvää pizzaa, take away huoneeseen. Nyt pohdimme haemmeko samaa - vai etsimmekö ravintolan ja pastaa. Pizza houkuttaisi, koska vastaavaa ei Suomessa saa.

Rooma

Kauan odotettu matka Roomaan on nyt tässä. Olen täällä "pienen" poikani kanssa.
On hämmästyttävää, kuinka vaikeaa on oppia, ettei se poika ole enää niin pieni.

Mutta Roomasta piti kirjoittaa..
Olin valinnut ajankohdan sopimaan koulun syyslomaan. Juuri ennen tätä kävin kolmen nuoreni (poikani, tytär ja tyttären poikaystävä) kanssa Tukholman risteilyllä. Yksi päivä välissä kotona ja sitten tänne. Matkustelu piristää ;)
Sain halvat lennot. Etsin halvan majoituksen. Eli reissu ei ole kovin kallis..
Majapaikka on todella mielenkiintoinen. B&B paikka. En tiedä montako huonetta täällä on, mutta aamupalapöytiä on 4. Huoneemme on hyvin spartalainen, valkoiset seinät, valkoiset sängyt, vähän laitostunnelmaa. Huone on sinällään siisti, mutta kaipaisi ehkä perusteellista pesua tai uutta maalikerrosta. Avaimia on neljä; Ulkoporttiin, josta pääsee sisäpihalle. Rappukäytävään. Huoneiston oveen - siinä on lukitus, joka muistuttaa holvin ovea. Ja lopuksi huoneen oveen.
Sijaintimme on ihan mukava, lähellä päärautatieasemaa, Roma Terminiä. Vielä lähempänä on kirkkoS. Maria Maggiore. Ei kirkon läheisyydessä muuten vikaa ole, mutta kaikki varttitunnit on soitettu, puolelta päivin ihan hirmu metelillä, samoin klo 21. Nyt vaikuttaisi siltä, ettei soi yöllä...
Kävelimme vähän kiertotietä Colosseumille ja siellä sisällä. Sen suuruutta ei vaan voi ymmärtää käymättä siellä. Sitten yritimme pariinkin otteeseen päästä Forum Romanumille, mutta päädyimme vain ulostuloreiteille ja umpikujiin. Päätimme luovuttaa.
Ihailimme Trajanuksen pylvästä ohi kulkiessamme ja lähdimme Via Del Corsoa kävelemään. Kuumuus ja tottumattomuus kävelyyn kävivät voimille, joten kieppasimme Fontana di Treville. Siellä viileällä marmorilla kun istuksi helpotti väsymyskin.
Pakollisten kolikonheittojen jälkeen matka jatkui kohti metroasemaa ja siinä sivussa tuli kurkattua Fontana dei Tritone. Metrolla Terminille ja hotelliin. Poika taisi pelailla tms, minä nukuin.
Illalla vielä hakemaan "oikeaa" pizzaa.
Täydellinen päivä ;)

Kuvia linkitän sitten joskus, nyt ei ole piuhaa, jolla ladata niitä koneelle.

Onko "analogia" oikea sana tälle?

Ennen tätä tän kertaista "romahdusta" fiilikset kulki semmoista loivakaarista sinikäyrää, kuin hentoisia laineita vedessä, mutta pidemmällä kaarella. Välillä tuli vähän korkeampi positiivinen osuus, joka kesti muutamasta tunnista pariin päivään. Keskitaso jossain lievän ja keskivaikean rajamailla. Lisäksi hyvän olon "esittäminen" oli helppoa.

Toi romahdus tuli vähän kuin olisi maa kadonnut jalkojen alta ja olisin pudonnut kuiluun.

En osaa kuvata sitä, miten sieltä nouseminen on tapahtunut, koska parempaa on nyt. En vain muista kohenemisesta oikein mitään.
Sinikäyrästä voin vain haaveilla, nyt mennään lähinnä kuolleen sydänkäyrää, tasaista on. Välillä tulee yksittäinen sydämenlyönti, joka alapiikki (mikä lie nimeltään) on vain vähän alle tämän tasaisuuden, mutta ylöspäin saattaa mennä hyvinkin korkealle - hetkeksi. Ehkä mittaluokalla, joku kertoo hyvän vitsin ja sille nauraa aidosti. Ja sitten paluu takaisin.
Hyvän olon teeskenteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Heti jos en ole suorassa kontaktissa seurassani olevaan mukavaan ihmiseen, palautuu tyhjyys. Ja päätellen joidenkin reaktioista, se myös näkyy kasvoista. Toisaalta ei ole myöskään kyyneleitä. Kun ei vaan tunnu miltään.

Tämä kuvaus tupsahti mieleeni, oikeastaan se sydänkäyrä -vertaus. Halusin sen kirjoittaa niin kauan kuin muistan. Ja samalla kaivelin mielestäni muistikuvaa siitä mitä oli. Tiedän, että romahduksesta ei ole kuin kaksi viikkoa, mutta en muista sitä. En muista milloin tuntui hyvältä: muisti sanoo, että kauan, kauan sitten.

Kotityöt kasautuvat. Ei kiinnosta sitäkään vähää, mitä on jaksanut tehdä..

Kuinka kauan mikään hyvä jatkuu?

Tytär on isällään, poika täällä ja kotiarestissa. Hyvin on tuntunut ottaneen tämän, hyväksyy tekonsa seuraukset, se on hyvä ;)

Kerroin jo aikaisemmin kuinka mieleni tyyntyi hoitamaan katastrofin. Se oli torstai-ilta.

Perjantaista en muista mitään.

Lauantaina olin markkinoilla tyttären ja hänen rakkaansa kanssa. Useamman tunnin ulkoilu väsytti.

Sunnuntaina 2 migreeniä. En päässyt kuoron harjoituksiin - ja sitten sain vielä kuulla, etten pääse mukaan keikalle, kun en ole ollut harjoituksissa. Kyllä minä sen ymmärrän ja hyväksyn - mutta harmittaa.

Oli kai torstai-ilta kun lauloimme tyttären kanssa yhdessä, vähän kilpaakin, kumpi pääsee korkeammalle ;) Laulaminen on terapeuttista..

Maanantai...?

Tiistaina oli terapia ja sen jälkeen vähän hemmottelua. Tosin kaaduin sit kaupan ritilän päälle - nyt on valmiiksi mustelmaisessa polvessa lisää mustelmia ja rastin mallinen haava ;(

Keskiviikkona, eli siis eilen kun kerran nyt on jo aamuyö, olin kampaajalla. Hiukset on nyt melkoisen punaiset, ja ihan täsmälleen sellaiset kuin halusin. Tuli hyvä mieli siitä. Olin iloinen sieltä lähtiessä. Mitä nyt melkein pyörryin siellä.. Piti syödä kaupungilla, mikä nyt sinänsä ei haitannut, oli mukavaa seuraa osan aikaa. Hyvä fiilis kesti niukin naukin kotimatkalle.

Jotenkin kaikki on vain niin tyhjää. Ja sellaisenaan todella pelottavaa. Joko mikään ei tunnu miltään tai ehkä tuntuu, mutta vain hetken. Mä haluaisin oikeasti taas tuntea eläväni. Ei mulla ole mitään halua kuolla, eläminen vain ei tunnu miltään.

Terapeutti kysyi jälleen sitä, mitä mun elämäni on / olisi, jos maailmassa ei olisi ketään mita kuin minä? Mikä on mun elämäni tarkoitus? Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tajusin nyt paremmin kuin koskaan ennen, kuinka paljon mun elämäni "tarvitsee" muita. Kuinka paljon mä kaipaan sitä, että voin olla avuksi muille. Panee miettimään, onko kyse sairaalloisesta riippuvuudesta vaiko kenties vain opittu tapa? Ja onko se paha asia? Vai hyvä?

Jos menis nukkumaan. Väsyttää.

Poliisi

Viime viikolla, torstai-iltana, pojalta tulee tekstiviesti, sisältönä suunnilleen , että hän oli leikkinyt lakalla ja tulella koulunpihalla ja myönsi sen olleen "vitun tyhmää", paikalle tuli kytät ja hän on ainoa syyllinen ja että kohta ne kytät varmaan soittaa. Sit hetken päästä toinen viesti "I am so sorry" ja kolmas "don't tell dad". Soitin pojalle ja sain suunnilleen selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut (hänen versionsa).
Meni tunnin verran aikaa siinä, että se poliisi sit viimein soitti. Juteltiin asiallisesti siitä, mitä on tapahtunut (poliisin versio) ja mitä tästä nyt sitten seuraa.
Rikosnimikkeenä on alustavasti "vahingonteko" ja se tulee todennäköisesti putoamaan "lieväksi vahingonteoksi" koska jäljet ovat pyyhittävissä. Sakkoja tulee suurella todennäköisyydellä. Tilannetta saattaa lieventää myös se, että poika on valmis itse putsaamaan jäljet.
Lastensuojeluilmoitus tietysti myös.

Osa minusta oli kauhuissaan, osa tyynen rauhallinen.
Ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua - kuten se, että koulu olisi palanut tai tuli tarttunut vaatteisiin - hirvittää. Pitää vielä vakavasti jutella siitä pojan kanssa.
Mielenkiintoista taas oli se, että tuo nosti minua ylös masennuksesta, tosin tilapäisesti, toi esiin tyynen rauhallisen asioiden selvittäjän, kriisityön tekijän. Ja kun tuon kirjoitin, tunnistin samalla tuon tyyneyden; sen saman koin, kun näin hukkumaisillaan olevan lapsen ja lähdin pelastamaan huomaamatta rannan teräviä kiviä, tai kun etelässä ollessa tytär näki vierestä hukkunutta nostettavan vedestä (oli n 1m päässä), tuli hysteeriseksi ja minä rauhoittelin, tai kun vanha mies kaatui rullaportaissa.
Tavallaan kaikissa näissä tilanteissa on yksi asia yli muiden - täydellinen tyyneys. Se ei tarkoita, ettenkö olisi kauhuissani, mutta kykenen hallitsemaan sen kauhun. Tai tässä tulella leikkimisessä, ettenkö olisi vihainen ja jopa haukkuisi pojan siitä. Olen silti tyyni. Enkä tällä tarkoita sellaista "hillitsen raivoni, olen kylmän tyyni", jollainen ex-mies on. Tytär sanoi sen olevan kamalaa.
Asiaahan ei voinut pitää salassa pojan isältä, poliisi vain kysyi soitanko minä vai soittaako hän. Minä soitin. Tuntui käsittämättömältä, että mies oli menossa nukkumaan, vaikka poika oli reilusti myöhässä kotiintulo ajasta. Poika jäi sit mun luo yöksi ja muutti samalla kamansa tänne. Puhelun aikana mies rähisi ja raivosi aikansa. Ei kuitenkaan sit enää, kun poika meni kamojaan pakkaamaan seuraavana päivänä.

Poika on nyt kotiarestissa meidän reissuun saakka. Ja tulee tekemään palkallisia kotitöitä, joista rahaa ei saa vielä, vaan niillä sit maksetaan niitä sakkoja. Jos tienattu raha ei riitä, niin otetaan kuukausirahoista, jos jää yli, hän saa ne sitten jälkeenpäin.

Sitä samaa, aina vaan

Tässä välissä oli jo pari mukavampaakin päivää, tai ehkä pitäisi sanoa, että ne ovat olleet vähän helpompia. Tänään onkin sitten taas ollut veto pois.
Ei mitään itsetuhoa, väsyttää vaan ihan kokoajan, eikä mikään kiinnosta.

Yö oli repaleinen ja se tietysti verottaa vähän, mutta nukuin jo yhdet pitkät unet ja taas väsyttää.
Olen odottanut aurinkoista päivää. Ruska on upea, mutta sitä pitää kuvata auringossa. Tänään paistoi aurinko, mutta en innostunut menemään ulos, saati kuvaamaan.
Telkassa pyörii parhaillaa leffa, jota olen odottanut varmaan pari viikkoa. Siellähän pyörii, tallentuu kuitenkin, katson sit joskus.

Eilen sain tietää, että exällä on uusi. Olen kuulostellut tunteitani ja todennut, että olen oikeasti onnellinen hänen puolestaan. Kunhan se ei häiritse lapsia. Eilen vein pojan isälleen puoli 11 illalla, eikä mies ollut vielä tullut kotiin naisensa luota. Poikaa se ei kai häiritse, mutta jotenkin musta tuntuu pahalta, että sen vähän ajan, mitä poika hänen luonansa on, niin hän ei ole paikalla ;( Tytär on puhunut, että muuttaa sinne, nyt kun koeviikko on ohi. Hänen kohdallaan tällaiset pitkät illat eivät käykään päinsä. Tytär oli isäänsä jo yhteydessä, en tiedä sopivatko jotain. Yritän olla puuttumatta, mutta se on vaikeaa. Sen verran toki minun on kysyttävä, että tiedän muuttaako sittenkään nyt ja jos, niin kuinka kauaksi aikaa.

Huomenna pitää lähteä liikkeelle, vaikka ei ole mitään sovittua menoa. Pakko vaan lähteä, muuten juurrun tähän sohvalle.

Ranteet auki?

En sunnuntaina halunnut tätä kertoa, mutta mulla meni sunnuntai aivan ranteet auki fiiliksissä. Katselin jo unilääkkeitä "sillä silmällä". Lähdin kauppareissulle kävellen, karkuun ajatuksiani, kaaduin ja kipu helpotti ahdistusta. Siinä vaiheessa aloin miettiä veitsitelinettä.... Auton alle ei sentään mieli tehnyt. Tsemppasin kauppamatkalla, etten itke - kun on kaikki myyjät tuttuja, ei halua näyttää itkeneeltä.
Kotiin päästyäni olin sen verran rauhallinen, että pystyin halitsemaan tilanteen, Jutustelun naisten tuella. Kaikilla pitäisi olla oma Jutustelu!!

Kun olin hakenut tytön illalla bussipysäkiltä kotiin, otin (sallitun määrän) unilääkettä ja nukuin.

Maanantaina sitten puhuin lääkärin kanssa. Masennuslääkkeitten määriä nostettiin (syön siis kahta) ja lisäksi Diapamia "etupainotteisesti", jos ahdistus iskee. Ei sitä siellä sinällään tutkittu tai määritelty, mutta tiedän jo suoraan olostani, että ollaan vakavan masennuksen puolella - taas.


Maanantai-iltana uskaltauduin myös kertomaan tyttärelle. Mietin sitä paljon; kuormittaako tieto tyttöä vai helpottaako, kun tietää, miksi mä oon nyt tällainen. Koomista tilanteessa oli se, että sain häneltä neuvoja ;) Mutta onpa hän vastaavaa kokenut eli tiesi mistä puhui.




Nyt tilanne on vähän parempi. Masennus sinällään on vakavaa, mutta sikäli kokonaistilanne paremmalla tolalla, ettei ole itsetuhoajatuksia. Se oli todella pelottavaa.


Tärkeää kuitenkin mulle se ajatus, että jos vahingoitan itseäni, vahingoitan myös lapsiani. Ja koska en halua vahingoittaa lapsia, en tee itselleni mitään !!!!!