En sunnuntaina halunnut tätä kertoa, mutta mulla meni sunnuntai aivan ranteet auki fiiliksissä. Katselin jo unilääkkeitä "sillä silmällä". Lähdin kauppareissulle kävellen, karkuun ajatuksiani, kaaduin ja kipu helpotti ahdistusta. Siinä vaiheessa aloin miettiä veitsitelinettä.... Auton alle ei sentään mieli tehnyt. Tsemppasin kauppamatkalla, etten itke - kun on kaikki myyjät tuttuja, ei halua näyttää itkeneeltä.
Kotiin päästyäni olin sen verran rauhallinen, että pystyin halitsemaan tilanteen, Jutustelun naisten tuella. Kaikilla pitäisi olla oma Jutustelu!!
Kun olin hakenut tytön illalla bussipysäkiltä kotiin, otin (sallitun määrän) unilääkettä ja nukuin.
Maanantaina sitten puhuin lääkärin kanssa. Masennuslääkkeitten määriä nostettiin (syön siis kahta) ja lisäksi Diapamia "etupainotteisesti", jos ahdistus iskee. Ei sitä siellä sinällään tutkittu tai määritelty, mutta tiedän jo suoraan olostani, että ollaan vakavan masennuksen puolella - taas.
Maanantai-iltana uskaltauduin myös kertomaan tyttärelle. Mietin sitä paljon; kuormittaako tieto tyttöä vai helpottaako, kun tietää, miksi mä oon nyt tällainen. Koomista tilanteessa oli se, että sain häneltä neuvoja ;) Mutta onpa hän vastaavaa kokenut eli tiesi mistä puhui.
Nyt tilanne on vähän parempi. Masennus sinällään on vakavaa, mutta sikäli kokonaistilanne paremmalla tolalla, ettei ole itsetuhoajatuksia. Se oli todella pelottavaa.
Tärkeää kuitenkin mulle se ajatus, että jos vahingoitan itseäni, vahingoitan myös lapsiani. Ja koska en halua vahingoittaa lapsia, en tee itselleni mitään !!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti