Poliisi

Viime viikolla, torstai-iltana, pojalta tulee tekstiviesti, sisältönä suunnilleen , että hän oli leikkinyt lakalla ja tulella koulunpihalla ja myönsi sen olleen "vitun tyhmää", paikalle tuli kytät ja hän on ainoa syyllinen ja että kohta ne kytät varmaan soittaa. Sit hetken päästä toinen viesti "I am so sorry" ja kolmas "don't tell dad". Soitin pojalle ja sain suunnilleen selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut (hänen versionsa).
Meni tunnin verran aikaa siinä, että se poliisi sit viimein soitti. Juteltiin asiallisesti siitä, mitä on tapahtunut (poliisin versio) ja mitä tästä nyt sitten seuraa.
Rikosnimikkeenä on alustavasti "vahingonteko" ja se tulee todennäköisesti putoamaan "lieväksi vahingonteoksi" koska jäljet ovat pyyhittävissä. Sakkoja tulee suurella todennäköisyydellä. Tilannetta saattaa lieventää myös se, että poika on valmis itse putsaamaan jäljet.
Lastensuojeluilmoitus tietysti myös.

Osa minusta oli kauhuissaan, osa tyynen rauhallinen.
Ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua - kuten se, että koulu olisi palanut tai tuli tarttunut vaatteisiin - hirvittää. Pitää vielä vakavasti jutella siitä pojan kanssa.
Mielenkiintoista taas oli se, että tuo nosti minua ylös masennuksesta, tosin tilapäisesti, toi esiin tyynen rauhallisen asioiden selvittäjän, kriisityön tekijän. Ja kun tuon kirjoitin, tunnistin samalla tuon tyyneyden; sen saman koin, kun näin hukkumaisillaan olevan lapsen ja lähdin pelastamaan huomaamatta rannan teräviä kiviä, tai kun etelässä ollessa tytär näki vierestä hukkunutta nostettavan vedestä (oli n 1m päässä), tuli hysteeriseksi ja minä rauhoittelin, tai kun vanha mies kaatui rullaportaissa.
Tavallaan kaikissa näissä tilanteissa on yksi asia yli muiden - täydellinen tyyneys. Se ei tarkoita, ettenkö olisi kauhuissani, mutta kykenen hallitsemaan sen kauhun. Tai tässä tulella leikkimisessä, ettenkö olisi vihainen ja jopa haukkuisi pojan siitä. Olen silti tyyni. Enkä tällä tarkoita sellaista "hillitsen raivoni, olen kylmän tyyni", jollainen ex-mies on. Tytär sanoi sen olevan kamalaa.
Asiaahan ei voinut pitää salassa pojan isältä, poliisi vain kysyi soitanko minä vai soittaako hän. Minä soitin. Tuntui käsittämättömältä, että mies oli menossa nukkumaan, vaikka poika oli reilusti myöhässä kotiintulo ajasta. Poika jäi sit mun luo yöksi ja muutti samalla kamansa tänne. Puhelun aikana mies rähisi ja raivosi aikansa. Ei kuitenkaan sit enää, kun poika meni kamojaan pakkaamaan seuraavana päivänä.

Poika on nyt kotiarestissa meidän reissuun saakka. Ja tulee tekemään palkallisia kotitöitä, joista rahaa ei saa vielä, vaan niillä sit maksetaan niitä sakkoja. Jos tienattu raha ei riitä, niin otetaan kuukausirahoista, jos jää yli, hän saa ne sitten jälkeenpäin.