Onko "analogia" oikea sana tälle?

Ennen tätä tän kertaista "romahdusta" fiilikset kulki semmoista loivakaarista sinikäyrää, kuin hentoisia laineita vedessä, mutta pidemmällä kaarella. Välillä tuli vähän korkeampi positiivinen osuus, joka kesti muutamasta tunnista pariin päivään. Keskitaso jossain lievän ja keskivaikean rajamailla. Lisäksi hyvän olon "esittäminen" oli helppoa.

Toi romahdus tuli vähän kuin olisi maa kadonnut jalkojen alta ja olisin pudonnut kuiluun.

En osaa kuvata sitä, miten sieltä nouseminen on tapahtunut, koska parempaa on nyt. En vain muista kohenemisesta oikein mitään.
Sinikäyrästä voin vain haaveilla, nyt mennään lähinnä kuolleen sydänkäyrää, tasaista on. Välillä tulee yksittäinen sydämenlyönti, joka alapiikki (mikä lie nimeltään) on vain vähän alle tämän tasaisuuden, mutta ylöspäin saattaa mennä hyvinkin korkealle - hetkeksi. Ehkä mittaluokalla, joku kertoo hyvän vitsin ja sille nauraa aidosti. Ja sitten paluu takaisin.
Hyvän olon teeskenteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Heti jos en ole suorassa kontaktissa seurassani olevaan mukavaan ihmiseen, palautuu tyhjyys. Ja päätellen joidenkin reaktioista, se myös näkyy kasvoista. Toisaalta ei ole myöskään kyyneleitä. Kun ei vaan tunnu miltään.

Tämä kuvaus tupsahti mieleeni, oikeastaan se sydänkäyrä -vertaus. Halusin sen kirjoittaa niin kauan kuin muistan. Ja samalla kaivelin mielestäni muistikuvaa siitä mitä oli. Tiedän, että romahduksesta ei ole kuin kaksi viikkoa, mutta en muista sitä. En muista milloin tuntui hyvältä: muisti sanoo, että kauan, kauan sitten.

Kotityöt kasautuvat. Ei kiinnosta sitäkään vähää, mitä on jaksanut tehdä..