Nyt on lastensuojelutarpeen kartoituskin takana. En tiedä miksi pelkäsin sitä paljon enemmän kuin poliisia.. Ehkä ne ovat nuo skandaalit, joita aina silloin tällöin nousee esille.
Itse jäin miettimään sitä, olimmeko uskottavia, kun meillä kaikki on niin hyvin? Ajattelivatko, että olen naiivi, kun sanoin luottavani pojan rehellisyyteen? Tottakai poika salaa asioita, ehkä valehteleekin - mutta paljon myös kertoo. Uskoivatko, kun poika sanoi maistaneensa tupakkaa ja alkoholia? Siis lähinnä sitä, että vain maistaneensa eikä sen enempää.. No, miten vain, se on nyt ohi. Toimenpiteisiin ei ole tarvetta, jos homma jää tähän. Mutta jos poliisia joskus taas tarvitaan, niin sitten.....
Toinen taas. Pyysi talvitakkiaan ja huivia - asuu nyt isällään. Vein sen takin, joka ymmärtääkseni vastasi eniten kuvausta - ja myös toisen vanhemman (jota ei kyllä ollut halunnut), ja huivin. Kaikki oli nyt väärin - tai no, se huivi oli oikea. Hirveä vittuilu siitä, että on väärä takki ja se toinen jota ei halua ja syytti että mä olen hukannut hänen takkinsa (en ole edes koskenut). Ja tuota laskettelutakkia ei kuulemma päälleen laita, eikä voi tulla itse hakemaan sitä oikeaa, kun ulkona jäätyy. Argh! Ihan sama mitä tekee tai yrittää, aina on väärin. Pitäisikö vain lakata yrittämästä? Sanoa vain kaikkeen, että hoida kuule ihan itse?
Anoreksia aika oli ihan kamalaa, viiltely, syömättömyys, kaikki. Mutta niitä osia lukuunottamatta tytön kanssa oli hyvä olla. Nyt ei ole. Saan niskaan vain paskaa. Ehkä tämä menee nyt niinkuin pitääkin? Ehkä näin eroaminen sitten aikanaan on helpompaa? Mutta haluaisin sen pienen (ei kooltaan!!!) tytön takaisin, sen joka tarvitsi äitiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti