Paljon uutta kivaa

Olen saanut joitakin toruja siitä, etten ole päivittänyt kuulumisiani aikoihin. Myönnän laiskuuteni tällä saralla, mutta toisaalta muualla onkin tapahtunut.

Aloitin työkokeilun jälleen kerran huhtikuun puolivälissä. Töissä on todella mukava olla taas pitkästä aikaa, mutta kurjat migreenit haittaavat edelleen. Yritän kuitenkin kovasti ja hyvinä päivinä sujuukin tosi hyvin :)

Maanantaina allekirjoitimme miehen kanssa ositussopimuksen ja sen myötä (asiallaista rahallista kovausta vastaan) luovuin omistusoikeudestani tähän unelmieni taloon ja puutarheen.

Murhetta toki loistavasti kompensoi se, että uuden asunnon omistus siirtyi minulle tänään. Ei se piha ole mitään tähän verrattuna, mutta ompa taas neitseellinen mahdollisuus alkaa uutta puutarhaa rakentamaan.

Remonttia tarvitan sittenkin enemmän kuin olin ajatellut. Kylpyhuoneen kaappi on osittain pilalla ja suihkukaapin haluan vaihtaa ihan esteettisistä syistä. WC:n peilikaapinkin voisin vaihdattaa. Muutoin ongelmana on lähinnä lika. Joka paikkaa päällystää paksu harmaa kerros. Tummat ikkunanpielet, jotka olin ajatellut jättää, alkoivat näyttää kovin tummilta ja tunkkaisilta, kun näin yhteen naapuriasuntoon sisään, ja ne ihanan raikkkaat valkoiset... Paljon harkintaa tarvitaan. Todella paljon.

Mutta tämä on ihanaa, todella ihanaa. Olen itse päättänyt ostaa juuri tuon asunnon, saanut ainakin yhdet mukavat naapurit. Piha on kehityskelpoinen, samoin sisätilat. Mitä muuta voin toivoa?

Takapakkia

Olen hehkuttanut parantumistani ja parempaa vointiani sekä täällä että kaikissa yhteyksissä muualla. Nyt onkin sitten tullut raju pysäys. Päätä on särkenyt viikon aikana lähes joka päivä, migreeniä vaiko...? Samoin mieliala on aika maassa. Tästä tosin minua jo varoitettiin, että leikkauksen jälkeen voi iskeä masennus.

Pelko yksin jäämisestä tuntuu rajuna, mutta silti en kadu päätöstäni. Rakkaus oli loppunut jo kauan sitten ja ymmärtääkseni molemmin puolin. Vuosia pysyimme yhdessä vain lasten vuoksi ja ehkä sen "tahtomisen" vuoksi, jota vihkivalassakin yleensä luvataan. Nyt minä olin viimein jo lakannut toivomasta, että mikään muuttuisi paremmaksi. Tajusin itse, etten osaa antaa sitä, mitä haluaisin toiselta elämääni saada. En osaa enkä enää jaksanut yrittää. On siis siltä osin aika siirtyä eteenpäin.

Talosta luopuminen sattuu kovasti. Sattuu, koska tämä oli lapsuuden unelmieni todeksi tuleminen. Mutta unelma ei vain toteudu, jos samaan aikaan huomaa sekä itseen sattuvan että satuttavansa toista.

Elämä etenee

Jälkitarkastus on ohi ja sen myötä myös autolla ajokielto. Lisäksi käynti vielä omalla hoitavalla neurologilla, joka oli suorastaan ihmeissään siitä, kuinka hyvässä kunnossa olen - kuitenkin leikkauksista on vasta vähän aikaa.

Käden koordinaatio paranee päivä päivältä, hiukset kasvavat, haava on parantunut, vaikka vielä näkyykin. Mieli paranee jokaisen aurinkoisen päivän myötä.

Löysin asunnon ja ostinkin sen jo. Muuttamaan pääsee kesällä.

Tottakai tulevaisuus ilman toista aikuista pelottaa. Miten jaksaa ja osata hoitaa asiat "yksin"? Eräs ystäväni kävi tässä tällä viikola ja sanoi minun olevan selviytyjä. Ehkä - toivottavasti - hän on oikeassa. Elämä on heitellyt viime vuodet, nyt toivottavasti alkaa mennä paremmin..

Uutisia pitkästä aikaa

Olen pistämässä elämääni uusiksi muullakin tavalla kuin vain terveys. Siksi myös olen ollut melko hiljaa viime aikoina, kun asia ei ole ollut julkinen.

Pyysin mieheltäni eroa ja olemme asioita nyt hyvässä yhteisymmärryksessä puhuneet. Asiaan ei liity ulkopuolisia :) Olen löytänyt kiinnostavan asunnon, josta myös lapset ovat innostuneet. Tarjousta ei ole vielä tehty...

Tämä eroaminen on tuonut pintaan aivan erilaiset aatteet kuin leikkaus aikoinaan. Mietityttää kuinka pärjään taloudellisesti, kuinka jaksan ja osaan asiat hoitaa itse, tukeutumatta toiseen aikuiseen. Yksin jäämisen pelko on yllättävän kova. En olekaan koskaan ollut oikeasti yksin. Silti koin, että tämä on nyt tässä vaiheessa oikea päätös.

Leikkaukset ja aivokalvontulehdus pistivät miettimään elämän haurautta ja omaa kuolevaisuutta. Myös tämä toipumisen hitaus puhui omaa kieltään. Kaikkien näiden aatosten pohjalta nousi tuo päätös. Minä ansaitsen enemmän, mutta myös mieheni ansaitsee parempaa kuin mitä on ollut. En minäkään ole ollut mikään paras mahdollinen puoliso..

Lounas ja jälkiseurauksia (fyysisiä ja psyykkisiä)

Tapasin tänään hyvän ystävän lounaalla.
Teki todella hyvää saada jutella kunnolla - ja päästä pois näiden seinien sisältä.
Toisaalta, vain vähäistä kävelyä ja jalat aivan puhki väsyneet. Kunto on kyllä aivan liian heikko. Lihaksia olen sentään hiljaa yrittänyt vahvistaa; siis vatsaa, selkää, käsiä. Yllättäen vaan melko vähäinenkin rasitus tuottaa kipua siihen, missä EI ole kasvainta - enää. Outoa! Miten tyhjään voi sattua?

Kun päääsin siitä sitten kotiin, melkein pitää kohta kaivautua lumen halki, löysin postin joukosta ilokseni kortin toiselta ystävältä. Se oli ihana yllätys!

Tajusin juuri, etten ole edes muistanut kertoa tänne kuinka sain ison kasan kortteja isolta ystäväjoukolta. Ne oli kaikki postitettu yhdessää kuoressa ja aikas pian kotiutumisen jälkeen ne sain. Oli ihanaa avata kuori, kun kortteja suorastaan satoi! Kun olen alussa tehnyt nimettömyyspäätöksen, en tässä ryhdy niiä tai joukkoja nimeämään, mutta he ovat kyllä kiitokseni saaneet muuta kautta :-)

Se, mitä näistä tervehdyksistä mieleeni jäi, on että jatkossa itsekin toivottavasti muistan lähetellä "Parane pian" -kortteja ja muita tervehdyksiä. Niiden voima on yllättävän suuri - etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta pitkän aikaa eristettynä ystävistään.

Lapset !

No, ehkä noita pitäis oppia kutsumaan nuoriksi.

Ne kasvaa kokoajan ja kovaa vauhtia, tai siis vanhenee. Tylsää siinä on se, että muistuu mieleen omakin ikääntyminen. Kivaa on se, että monista asioista voi neuvotella, keskustella, väitellä (positiivisessa mielessä) ja myös tehdä yhdessä kaikkea kivaa.
Tämä ilta on kyllä osin mennyt kinastellessa, taidamme kaikki olla liian väsyneitä, mutta silti nytkin on omilla huulillani hymy :) Ihania ovat, oisko kasvatuksen ansiota???

Kaupungilla

Miksi ihmisen pitää olla niin heikko?

Lähdin jälleen kaupungille, täysin tietoisena voimieni vähyydestä. Silti jouduin kauhistuneena huomaamaan, että voimia on vieläkin vähemmän.
Jalkoja särkee, järki ei toimi, yritän hetken jaksaa tässä koneella, odotan, että nuoreni kotiutuvat.
Vaikka haluaisin jotenkin jakaa tämän pettymykseni, en oikein löydä sanoja. Olen aika tyhjä.

Käsi

On äärettömän ärsyttävää, kun käsi ei oikein toimi vieläkään. Toki huomattavasti paremmin kuin alussa (jolloin tiputtelin mukit pöydöltö <-- just tota mä tarkoitan)

Siis teen jatkuvia virheitä vaiikka katson näppäimistöä kun kirjoitan, ennen ei tarvinnu. Ja muutamien näppäinten (n,m,space) kanssa on vaikeuksia koko ajan.

Siis mä niin ärsyynnyn!!!!!!!

Arrrgh !!!!!

Mun kärsimättömyyteni alkaa nousta pintaan. Mä haluaisin parantua heti! Nyt!

Eikä onnistunut tälläkään keralla käskemällä :(

Lauantainen tunnin ulkoilu ja eilen vierailulla synttäreillä - ja tänään on sitten vaan nukuttu. Taas! Ei sovi mun luonnolle, vaikka mies sanois kyllä tohon vastaan. Eniten mua tosin harmittaa se, mitä mä en saa tehdä; kaikki "oikea" (mun mielestä) liikunta kielletty, kävellä sais, mutta toi pakkanen ei ole mua varten. Nyt sit kierrän kehää kotona.
Mutta talviset kuvat onnistuivat rasituksesta huolimatta, vaikka kamera välillä kyllä vatkasi aika tavalla.
Talviset kuvat

Kuvaus sessio

Ulkona on kylmä - ja niin ihanan kaunista. Lähdimme tyttären kanssa vähän ottamaan lumisia kuvia, tyttö poseeraa, minä kuvaan. Pieniä vaikeuksia tuotti rämpiä tuolla syvässä lumessa kipeän koipeni kanssa, mutta ainakin aivot saivat ihania virikkeitä. Kotiinpäin paluu otti aikansa, kun piti pysähtyä kuvaamaan kaikkea kaunista - ja sitähän riitti - ja tosiaan kipeä jalka ei ole paras väline. Mutta reissu oli jokaisen minuutin arvoinen. Vain vajaa 500 kuvaa (sarjatulella ei kestä kauaa), joten keikka ei ollut todellakaan pitkä. Tytär oli mukana ehkä puolisen tuntia, minulla meni pidempään.

Mutta tuolla on niin upean kaunista! Aurinko paistaa, puuterin omainen lumi heijastaa aurinkoa kuin miljardi timanttia. Toivottavasti kuvat onnistuivat. Tosin, vaikkeivat olisi onnistuneetkaan, oli reissu lumen ihmemaahan silti upea.

Miten aivot parantuvat?

Leikkauksessa vahingoitettu reisi on kipeä (iso pala lihaskalvoa pois ja 15 cm haava - ei liene ihme että särkee). Se on kuitenkin sikäli helppo vaurio, koska sen tuntee. Koko ajan liikkuessa ja rasittaessa tuntee sattuuko jokin asento jalkaan. Helppoa.

Mutta miten aivot toipuvat? Mitä saa tai pitää tehdä, mitä ei? Mikä on huono merkki? Haavaan ei satu, vauriota ei tunne...
Soitin äsken sairaalaan kysyäkseni näitä. Loppujen lopuksi vastaus oli yllättävän yksinkertainen; vaurio aiheuttaa väsymistä kun aivoja rasittaa ihan tavallisilla elämän asioilla: tv, lukeminen, musikki,.. Kun väsyttää, nuku. Jos päätä särkee, teit liikaa. Minä luonnollisesti rupesin melkein heti lukemaan englanniksi :D
Luen sen loppuun, kun jo melkein on lopussa, mutta ei ihme että on väsyttänyt viimeiset päivät hirmuisesti, vieraskieli taitaa olla hieman liikaa.
Se ohjeista, joka tuottaa eniten ongelmaa, on monipuolinen ravinto. Monipuolisuus tuottaa ongelmia jo muutenkin lukuisten allergioiden vuoksi, mutta kun ei muutenkaan tee mieli oikein mitään monipuolista. Saatan syödä puuroa pariinkin kertaan päivässä. Ei kovin monipuolista, vaikka yleensä onkin marjoja lisänä.

Edit: Ja kun sitten sain ohjeet levätä ja ottaa iisisti, niin lähdin tyttären kanssa kaupungille. Ekat 2h meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoivat voimat loppua. Juuri ennen kotiin lähtöä mulla jo kädet tärisivät :(
Koko reissu n 4h kotoa kotiin - eli normioloissa ihan pikku juttu.

Lisää turhautumista

Kuulun Suomen Salmiakkiyhdistyksen Konklaaviin (=hallitus, joka on virallisesti Konklaavi) ja 23.1. on Salmiakki Gaala (Tervetuloa kaikki kynnelle kykenevät salmiakin ystävät: ovella peritään maksu, jonka tarkkaa lukua en muista - n 10 tai vähän yli. Illan ohjelmassa mm Jahnukaisten soitantaa, dj, salmiakin maistelua, juomista omalla rahalla, vuoden salmiakin palkinta - valitaan paikalla olevan julkkisraadin toimesta, lisää salmiakin syöntiä,... Jaa, niin, paikka on ravintola Dubrovnik Helsingissä, Eerikinkatu jokin numero, entisen elokuvateatteri Andorran tiloissa, ja aika klo 20-2.30)joo niin, siis on Gaala, mun voimat on hyvin heikot edelleen, mutta HALUAN Gaalaan. Edes vähäksi aikaa. Järjesteltävää olisi siellä paljon etukäteen ja yhtälailla työvuoroja illan aikana. Mutta ei musta ole! :(

Musta on vaan niin noloa se, etten pysty auttamaan

Kirjoittaminen

On raivostuttavaa, kun kirjoittaminen on niin paljon hitaampaa kuin ajatukset. Kirjoittamiseen pitää keskittyä niin paljon, että unohtaa jo kauan ennen mitä oli ajatellut kirjoittaa. Argh!

Tyhjyys

Mikä tämä mieltäni jatkuvasti painava tyhjyys?
Miksi tuntuu, ettei elämällä ole sisältöä?
Olenko kuitenkin muuttunut jotenkin leikkauksissa?
Onko jokin tosin nyt?

Ennen leikkauksia pääsin terapiassa hyvin eteenpäin, nyt en vain täysin muista mihin ...
En vieläkään tiedä mitä haluan elämältäni, mutta sen tiedän, etten halua tätä tyhjyyttä. Kun vielä keksisin, millä tai miten sen tyhjyyden täyttäisin tai poistaisin!
En tiedä!

Turhautumista

Siivouspäivä. Toiset tekevät työtä ja minä yritän olla pois jaloista. En tiedä mitä haavat itsessään kestäisivät, mutta kaiken kaikkiaan kiellettiin raskaammat hommat - ja toisaalta pitäisi elää "normaalia" elämää.
Miten elää normaalia elämää, jos ei pysty tekemään juuri mitään?
* 2kg on maximi paino mitä pystyn nostamaan. Ja nyt puhun siis kykenemisestä, en mistään ohjeista.
* Kävellessä pitää kokoajan keskittyä siihen, ettei linkuttaisi.
* Autoa ei saa ajaa, eli ei edes voi mennä kunnon ruokaostoksille yksin.
* Jos jotain putoaa lattialle, sen ylös saaminen on toisinaan aika urakka - kun en uskalla mennä syvään kyykkyyn.
* Mitään ei saa kovin korkealle. Kun en uskalla kiivetä tavaran kanssa keittiöjakkaralle.
Ja näitähän riittää. En ole mikään super-ahkera luonnoltani, mutta se, ettei mitään voi tehdä, turhauttaa niin penteleesti. Olen minä sentään saanut takan lämmitettyä joitakin kertoja. Se jo parantaa mieltä - edes vähän.

Kuolema

Sain juuri äsken kuulla, että vanhin serkuistani on kuollut. Tuli hyvin tyhjä olo..

Tiedon saatuani aloin pohtia sitä, kuinka suuressa vaarassa itse juuri olin? Vai olinko? Tuntuu oudolta ajatella, etten edes tiedä sitä.
Ymmärtääkseni ensimmäisen leikkauksen osalta tilanne oli turvallinen; Suomen ellei jopa maailman paras neurokirurgi ja selvä tilanne mitä on leikattava. Ainoa "vaara" olisi voinut olla siinä (mitä en itsekään tiennyt ennen), että yleisesti käytetty anestesia-aine on soijapohjainen - ja minä olen soijalle allerginen.
Entä se aivokalvontulehdus?
Ja toinen leikkaus, vaikka olin kuumeessa? Leikkaus, jossa paikattiin nesteen tihkuminen jonnekin sinne haavan alle? Ehkä se leikkaus oli "rutiinia", vaikka minusta tuntuisi siltä, ettei ole tietoa siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa vastaan tulee.
Olen todella kiitollinen sekä leikanneille lääkäreille että koko osaston hoitohenkilökunnalle. Vaikka välillä alkoivat omat voimat osastolla viipymiseen loppua ja kärsimättömyys hirmu-nopeisiin lääkäreiden piipahduksiin oli minulla suurta, niin kaiken kaikkiaan, Suomessa nämä asiat ovat lopulta kuitenkin niin hyvin. Hoito on laadukasta eikä itsessään maksa mitään. Vain sairaalapäivät maksavat.
Kuinka hyvä maa tämä onkaan asua :-)

Tikit poistettu ja minä kotona

Ihanaa olla kotona edelleen. Tikit ja "hakaset"(=niitit) poistettu ja silti olen taas kotona. Olo on suorastaan vapautunut.

Ulkona on suorastaan Talven Ihmemaa, puut kauniisti lumella ja jäällä huurrettuja ja lähes kaikkialla lumi on valkoista - just niinkuin oikeana talvena pitäisikin. Ja mä tykkään ettei pakkasta ole liikaa. Tosin en nyt vielä varsinaisesti ulkoile.

Kun vaan nämä sormet olisivat vähän ketterämmät ja kädet tekisivät paremmin yhteistyötä. Jotenkin on niin turhauttavaa korjata joka sanaa. Mutta kuten eräs ystävä juuri muistutti: "ei Roomaakaan rakennettu päivässä", "ei hoppu hyväksi" ja "maltti on valttia". (Kiitos Leilu) Yritän oppia.

Tikeistä eroon

Olen menossa kohta sairaalaan, vain käymään toivon!
Otetaan päästä nämä niitit pois ja reidestä tikit.

Pieni jännitys on, kun edellinen niittien poisto johtikin sitten uuteen sairaala-jaksoon, aivokalvontulehdukseen ja uuteen leikkaukseen. Nyt ei tosin pitäisi olla moiseen mitään syytä.

Ihania naapureita

"Yritin" päästä ulos, vaan tuon vastapäisen talon vanha rouva (n 80v) pysäytti juttelemaan ja kun sit kävi ilmi, että olen matkalla kauppaan, tarjosi kyytiä. No toki otin sen vastaan. Ja kun tarjosi kyydin myös takas, niin tuli ostettua enemmän. Ja taisi olla parempi noin; pelkkä autossa istuminen ja ostoskärryyn nojaaminen saivat mut ihan puhki väsyneeksi.
Kauppareissun jälkeen unta kuulaan.

Tää on niin vaikeeta. Siis hyväksyä omat lähes olemattomat voimat!!!!!

Illalla sitten soi ovikello ja toinen naapuri toi kukkia. "Parane pian!"

Mulle on jotenkin ollut suuri yllätys se, kuinka moni välittää..

Ulos ...?

Suunnittelen siirtymistä tuonne ihanaan, lumiseen maailmaan. Liukasta siellä luultavasti on ja suorastaan pelottaa ajatus siitä, että pitäisi mennä. Toisaalta, mulla on kenkiin laitettavat piikit enkä kävele kauas.

Ulkona on aivan käsittämättömän kaunista. Puiden (siis lehti-) oksilla on ohut huurtunut kerros, samoin on kuortunut suuri osa harvahkoon kasvavien mäntyjen oksista ja neulasista. Ja sitten noiden tiheämpien mäntyjen päällä on kunnon kerros tykkylunta. Sydän palaa ottaa kamera mukaan ja kävellä kuvaamassa. Mutta jos nyt aloittaisi ihan vaan kävelemällä bussipysäkille :-)

On hirmuisen vaikeaa tehdä ja olla samaan aikaa varovainen. Jotenkin luonnossani on se piirre, että jos tai kun teen jotan, teen sitten paljon heti kerrallaan. Kävelykö liikuntaa? Ei, heti ekeks pitäis mennä tekemään kuntosalille kova treeni, kiipeillä kovimpia seiniä joihin kykenen, siivota koko talo (tähän Pauli kyllä nauraisi, koska en kyllä usein siivoa) tai jotain vastaavaa, mikä olisi järjetön tapa aloittaa. Nyt on vaan hyväksyttävä se, että pään leikkaus oli aika iso ja siitä on ensin toivuttava - ja samoin reiden leikkaus on tehnyt isoa vahinkoa lihakselle ja sen on saatava ensin korjata itsensä.

Vaan nytpä voisin katsoa aikataulua, jolla pääsisin ruokakauppaan ja ostaa ihan peruskamaa.

Taas kotona - toisen sairaalajakson jälkeen

Menin 28.12. poistattamaan tikkejä. No, kyllä ne poistettiin, mutta samalla totesivat haavan pullottavan niin pahasti, että määräsivät suoraan takaisin osaston petiin.
Vuosi vaihtui ilman, että juurikaan sitä kuumeen läpi tajusin - hämärästi muistan, että joskus paukkui. 2.1. olikin sitten vuorossa uusi leikkaus. Oli kaksi murhetta, joista toista hoidettiin erittäin rajuilla antibiooteilla (sain siis aivokalvontulehduksen) suoraan suoneen ja toiseen (siihen pullotukseen) tarvittiin leikkaus. Sikäli leikkaus oli "pienempi", että paikattiin vain vuotavaa aivokalvoa, sikäli "suurempi", että päässä tikkejä on sama määrä kuin oli ekallakin, mutta lisäksi on vielä reidessä 15cm haava, jonka takaa lihaksesta haettiin luonnollista paikka-ainetta - lihaskalvoa.
Toipuminen tulee viemään aikaa ja sekä henkisiä että fyysisiä voimia.
Ensimmäisiä asioita, jotka minun on opittava, on se, että käveleminen on hyvää liikuntaa. En ole koskaan osannut pitää liikuntana mitään sellaista, mistä ei tule jättihiki tai pala satoja tai tuhansia kaloreita. Nyt on aika oppia.