Nyt on taas huono päivä.
Torstai ja perjantai meni lievässä kuumeessa, lauantaina oli pakko siivota pihaa - kun tuli jo isännöitsijältä huomautus. Onneksi löytyi hyvä ystävä, joka tulee keskiviikkona peräkärryn kanssa auttamaan, niin saa nuo Sortti-asemalle. Sen jälkeen näyttää pihalta eikä enää kaatopaikalta.
Sunnuntaina en uskaltanut lähteä kuoroonkaan, lepäilin vain. Eikä ole mieleni kovin kirkas nyt ;(
Niin ja tänään sitten tuo vika psykiatri tapaaminen. Tehtiin semmoinen persoonallisuuskartoitus (?) - ei löytynyt mitään isompaa.
Jotenkin on semmoinen olo, että melkein välillä toivoisi löytyvän joku bi-polaarinen tai skitsofrenia (no ei sitä oikeesti) tai joku diagnoosi joka selittäisi, miksi tää ei mene ohi!!
maanantai 26. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Väsymys huokuu jokaisesta solustani. Tuntuu siltä, että haluaisin vain nukkua, nukkua, nukkua,...
Carmen ei eilen illalla aivan vastannut odotuksiani, vaikka siinä onkin muutama lemppari aaria. Jotenkin vain tuntui siltä kuin osa sointuviksi tarkoitetuista osista olisi riipinyt korviani. Mutta ei kai tuolla tasolla esiintyviltä voi tulla vahingossakaan riitasointuja?? Niissä huonoissa kohdissa oli aina mukana erittäin korkeita ääniä ja se tietysti saattaisikin selittää kaiken; minähän pystyn kuulemaan korkeampia ääniä kuin keskiverto - en nyt muista niitä hertsilukuja, mutta siinä vaiheessa kun aikuisen ei kuuluisi kuulla enää laisinkaan, minä kuulen aivan alhaisillakin dB määrillä selkeästi. Ei välttämättä kaikkein miellyttävin asia.
Toinen elämystä vahvasti häirinnyt asia oli omituinen ahdistus. Ei astma tyyppinen eikä oikeastaan aivan surukaan. Onneksi tuota jatkui vain väliajalla, kun kävelin orkesterimontun reunalle katselemaan. Se tunne oli jotenkin musertavaa. Oletan sen johtuneen siitä omasta urasta luopumisesta (Siis mahdollisesta urasta), se usein nousee oopperassa voimakkaammin esille.
Päivällä, terapiassa, puhuimme mm. omien voimieni jakamisesta, siitä että minun olisi todellakin tarpeen löytää keinot tunnistaa omat voimani ja oppia rajaamaan tekemiseni niin, ettei lopputulos ole aina romahdus. Nythän tuntuu siltä, että päädyn aika tyypillisesti innoissani tekemään paljon - ja lopputulos onkin sitten negatiivinen ja ruokkii tunnetta siitä, ettei tämä mene koskaan ohitse.
Yksi tapa tehdä liikaa on se, että teen monia asioita yhtaikaa, toinen se, että innostun kuten edellä mainitsin.
Ulkona on kaunista. Olisi tarpeen käyttää kaunis sää hyväkseni ja käydä istuttamassa loput tilaamani kasvit. Kun vaan jaksais...
Carmen ei eilen illalla aivan vastannut odotuksiani, vaikka siinä onkin muutama lemppari aaria. Jotenkin vain tuntui siltä kuin osa sointuviksi tarkoitetuista osista olisi riipinyt korviani. Mutta ei kai tuolla tasolla esiintyviltä voi tulla vahingossakaan riitasointuja?? Niissä huonoissa kohdissa oli aina mukana erittäin korkeita ääniä ja se tietysti saattaisikin selittää kaiken; minähän pystyn kuulemaan korkeampia ääniä kuin keskiverto - en nyt muista niitä hertsilukuja, mutta siinä vaiheessa kun aikuisen ei kuuluisi kuulla enää laisinkaan, minä kuulen aivan alhaisillakin dB määrillä selkeästi. Ei välttämättä kaikkein miellyttävin asia.
Toinen elämystä vahvasti häirinnyt asia oli omituinen ahdistus. Ei astma tyyppinen eikä oikeastaan aivan surukaan. Onneksi tuota jatkui vain väliajalla, kun kävelin orkesterimontun reunalle katselemaan. Se tunne oli jotenkin musertavaa. Oletan sen johtuneen siitä omasta urasta luopumisesta (Siis mahdollisesta urasta), se usein nousee oopperassa voimakkaammin esille.
Päivällä, terapiassa, puhuimme mm. omien voimieni jakamisesta, siitä että minun olisi todellakin tarpeen löytää keinot tunnistaa omat voimani ja oppia rajaamaan tekemiseni niin, ettei lopputulos ole aina romahdus. Nythän tuntuu siltä, että päädyn aika tyypillisesti innoissani tekemään paljon - ja lopputulos onkin sitten negatiivinen ja ruokkii tunnetta siitä, ettei tämä mene koskaan ohitse.
Yksi tapa tehdä liikaa on se, että teen monia asioita yhtaikaa, toinen se, että innostun kuten edellä mainitsin.
Ulkona on kaunista. Olisi tarpeen käyttää kaunis sää hyväkseni ja käydä istuttamassa loput tilaamani kasvit. Kun vaan jaksais...
tiistai 20. syyskuuta 2011
Takapakkia
Vaikka en eilen tehnyt juuri muuta, kuin selvittelin asioita, olen tänään aivan kuollut. Totaalisesti.
Heräsin omia aikojani, eli voisi kuvitella että uni "riittää". Vaan tuosta huolimatta tuntuu kuin olisi jyrä ajanut yli. Ei ole kuumetta, mutta on kuumeinen olo. Ei ole varsinaista migreeniä, mutta vähän väliä kirpasee silmien takana.
Mutta jotain mukavaa edessä; illalla oppeeraan, Carmen ;)
Heräsin omia aikojani, eli voisi kuvitella että uni "riittää". Vaan tuosta huolimatta tuntuu kuin olisi jyrä ajanut yli. Ei ole kuumetta, mutta on kuumeinen olo. Ei ole varsinaista migreeniä, mutta vähän väliä kirpasee silmien takana.
Mutta jotain mukavaa edessä; illalla oppeeraan, Carmen ;)
maanantai 19. syyskuuta 2011
Iso harppaus
Tänään sain viimein käytyä yliopistolla neuvottelemassa opintojeni loppuun viemisestä.
Käytännössä puuttuu pikkiriikkinen (LuK) "tutkielma" ja äidinkieli (se tulee tuon em. seminaarissa toisia kuuntelemalla ja omasta aiheesta pienen esitelmän pitämällä). Ja aikaa on 2 vuotta ;)
Kyllä mua hermostuttaa se, miten voimat tuon kestävät, mutta saan tehdä tuon LuK:n jo aiemmin tehdyn Graduni aiheesta, joten aika paljon voin tukeutua siihen. Normaalistihan nuo tehdään toisessa järjestyksessä ja Gradussa jatketaan usein Lukissa aloitettua aihetta - eli olen melkeinpä tehnyt tuon jo.
Joka tapauksessa nyt on toipuminen tärkeintä ja opinnot tulevat työn jälkeen. Mutta uskon itseeni nyt. Mä pystyn tähän!
Käytännössä puuttuu pikkiriikkinen (LuK) "tutkielma" ja äidinkieli (se tulee tuon em. seminaarissa toisia kuuntelemalla ja omasta aiheesta pienen esitelmän pitämällä). Ja aikaa on 2 vuotta ;)
Kyllä mua hermostuttaa se, miten voimat tuon kestävät, mutta saan tehdä tuon LuK:n jo aiemmin tehdyn Graduni aiheesta, joten aika paljon voin tukeutua siihen. Normaalistihan nuo tehdään toisessa järjestyksessä ja Gradussa jatketaan usein Lukissa aloitettua aihetta - eli olen melkeinpä tehnyt tuon jo.
Joka tapauksessa nyt on toipuminen tärkeintä ja opinnot tulevat työn jälkeen. Mutta uskon itseeni nyt. Mä pystyn tähän!
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Muistatteko vielä, miltä märkä savi tuntuu varpaiden välissä?
Kävin äsken pelastamassa pensasmustikkani hukkumiskuolemalta.
Suurin osa varmaankin on huomannut, että taivaalta on vettä riittänyt ;) Ja tänään pitäisi tulla lisää. Kävin siis kaivamassa pientä salaojan tapaista - tai sellaisen alkua - viemään vettä pois mustikoilta, jotka jo lilluivat. Hölmö kun olin, kuvittelin kyseessä olevan ihan pikkujutun ja lähdin varvastossuilla. Ihan pikkujuttu ei kyseessä ollutkaan. Kaivoin ja kaivoin, nyt siinä on vähän enemmän tilaa, mutta ei sitä ojaksi vieläkään voi mainostaa. Lisäksi tietysti toinen varvastossu päätti tarttua imukuppimaisesti saveen ja hajota. Siellä sitten olin, toinen jalka paljaana savessa, toinen vielä siinä vaiheessa "kuivilla". Loppujen lopuksi luovuin toisestakin tossusta ja upotin varpaani saveen - sillä tempulla pysyin parhaiten pystyssä. Mutta kylmää se oli.
Kuten arvata saattaa, talo on rakennettu saviselle maalle 80-luvulla. En ole ottanut selvää siitä, kuinka paljon tuolla alla on sitä savea. Seassa on kaunista hopeisen sinistä savea, ihan puhdasta. Mietin, voisikohan sitä hyödyntää jotenkin... Tosin se sininen suoni on aika syvällä, mutta kaivettava tätä on, ihan tosissaan, jos puutarhan haluan. Osa savesta on saatava pois. Tai sitten alan kasvattaa riisiä.
Suurin osa varmaankin on huomannut, että taivaalta on vettä riittänyt ;) Ja tänään pitäisi tulla lisää. Kävin siis kaivamassa pientä salaojan tapaista - tai sellaisen alkua - viemään vettä pois mustikoilta, jotka jo lilluivat. Hölmö kun olin, kuvittelin kyseessä olevan ihan pikkujutun ja lähdin varvastossuilla. Ihan pikkujuttu ei kyseessä ollutkaan. Kaivoin ja kaivoin, nyt siinä on vähän enemmän tilaa, mutta ei sitä ojaksi vieläkään voi mainostaa. Lisäksi tietysti toinen varvastossu päätti tarttua imukuppimaisesti saveen ja hajota. Siellä sitten olin, toinen jalka paljaana savessa, toinen vielä siinä vaiheessa "kuivilla". Loppujen lopuksi luovuin toisestakin tossusta ja upotin varpaani saveen - sillä tempulla pysyin parhaiten pystyssä. Mutta kylmää se oli.
Kuten arvata saattaa, talo on rakennettu saviselle maalle 80-luvulla. En ole ottanut selvää siitä, kuinka paljon tuolla alla on sitä savea. Seassa on kaunista hopeisen sinistä savea, ihan puhdasta. Mietin, voisikohan sitä hyödyntää jotenkin... Tosin se sininen suoni on aika syvällä, mutta kaivettava tätä on, ihan tosissaan, jos puutarhan haluan. Osa savesta on saatava pois. Tai sitten alan kasvattaa riisiä.
torstai 8. syyskuuta 2011
tiistai 6. syyskuuta 2011
Väsynyt, surullinen, masentunut
Olen miettinyt viime päivinä useammankin kerran sitä, miten toiset arvottavat elämää eri lailla ja miten arvioivat toisista näitä omia arvojaan. (Olipas lausehirviö)
Kun aikoinaan lähes 3 vuotta sitten jäin sairaslomalle diagnoosilla "masennus ja uupumus", sain kuulla töistä huhuja, että Minna vain teeskentelee masentunutta. Se vaan huomasi että alkaa projekti mennä kiville ja sitten siksi se haluaa jäädä pois. Osittain nämä huhut lähtivät liikkeelle siitä, että olin mennyt entisen esimieheni läksijäisiin sairaslomalla (jolla taas käsketään tehdä miellyttäviä asioita, tapaamaan ihmisiä, jne..). Minulle oli järkytys havaita, että joku voi ajatella noin.
2 vuotta sitten, kasvaimia ei vielä oltu löydetty, mutta päänsäryt pahenivat kovalla vauhdilla eikä väsymys hellittänyt millään. Mieheni (nykyisin ex-) heitti omana arvionaan, että minä olen vain saamaton ja laiska. Se tuomio oli minulle kuin märkä rätti vasten kasvoja. En ole pystynyt antamaan anteeksi.
Tänään, tyttäreni, joka on tuntunut ymmärtävän tilanteen hyvin totesi, että hän uskoo vakaasti siihen, että jaksaa jos haluaa. Hän ei aio toimia kuten minä ja luovuttaa jos vähän väsyttää.
Kun aikoinaan lähes 3 vuotta sitten jäin sairaslomalle diagnoosilla "masennus ja uupumus", sain kuulla töistä huhuja, että Minna vain teeskentelee masentunutta. Se vaan huomasi että alkaa projekti mennä kiville ja sitten siksi se haluaa jäädä pois. Osittain nämä huhut lähtivät liikkeelle siitä, että olin mennyt entisen esimieheni läksijäisiin sairaslomalla (jolla taas käsketään tehdä miellyttäviä asioita, tapaamaan ihmisiä, jne..). Minulle oli järkytys havaita, että joku voi ajatella noin.
2 vuotta sitten, kasvaimia ei vielä oltu löydetty, mutta päänsäryt pahenivat kovalla vauhdilla eikä väsymys hellittänyt millään. Mieheni (nykyisin ex-) heitti omana arvionaan, että minä olen vain saamaton ja laiska. Se tuomio oli minulle kuin märkä rätti vasten kasvoja. En ole pystynyt antamaan anteeksi.
Tänään, tyttäreni, joka on tuntunut ymmärtävän tilanteen hyvin totesi, että hän uskoo vakaasti siihen, että jaksaa jos haluaa. Hän ei aio toimia kuten minä ja luovuttaa jos vähän väsyttää.
- Minua ei vähän väsytä. Minua väsyttää paljon, olen uupunut. Uupumuksesta toipuminen ei ole samaa kuin nukkua pari yötä kunnolla. Siihen voi mennä loppu elämä.
- Vaikka avioero oli oikea ratkaisu minulle, ei se ole helppo. On normaalia surra sitä. Se syö energiaa niin kauan kuin se syö.
- Minä en ole hieman alakuloinen, olen masentunut. Masennukseni syvyys vaihtelee lievästä vaikeaan.
- Minulla oli kaksi aivokasvainta, toinen erittäin suuri. Leikkauksia tehtiin kaksi. Niistä on alle 2 vuotta. Iso osa aivoleikatuista saa jonkin asteisen masennuksen tai muun leikkaukseen liittyvän jälkitilan. Minulle kävi niin. Aivoleikkauksista toipuminen vie aikaa, paljon.
- Minulla on todettu kroonistunut migreeni, johon on haettu estohoitoa vuosikausia. Nyt vaikuttaisi siltä, että sopiva lääke on löytynyt. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on ollut vain 1-2 migreeniä / kk, parin kuukauden ajan. Jo pelkästään se, että migreenin kanssa on taisteltu vuosia, riittäisi siihen, että olen toipilas vielä kauan. Ei ole kiinni minun tahdostani. Jos olisi, olisin töissä, en kotona, en osa-aika työkyvytön...
- Syön päivässä 6 eri lääkettä, 13,5 tablettia + allergia aikaan 3 lisää + joitakin vitamiineja. Suurimmassa osassa näitä mainitaan väsymys yhtenä sivuvaikutuksena.
- Minulla epäillään myös kroonista väsymys-oireyhtymää (tai joku semmoinen se oli). En edes tiedä, voiko sitä parantaa?
lauantai 3. syyskuuta 2011
Unipäivä
Nukuin tänään klo 12 saakka. 14:lta alkoi jo silmät lurppaamaan ja vähän yli 16 luovutin. Nukuin sitten kahden tunnin päiväunet.
Kello on kohta 20. Päivä ohi, mitään tulosta ei ole. Eipä tällainen masennusta juuri paranna. Toisaalta .. väliäkö silläkään.
Tänään päätin kuitenkin sen, että en jaksa alkaa säätämään sen ravitsemusterapeutin oletettavien ohjeiden kanssa. Tuskin hänellä on oikeasti antaa mitään sellaista, mitä en jo tietäisi. Otin VLCD -dieetin käyttöön. Viimeksi (kokeilin silloin vaan) putosi n 5kg / 10 pv. Nyt jos ottaisi 10kg pois tällä ja sitten siirtyisi niihin r-terapeutin ohjeisiin.. Hän on erimieltä, teidän koska aiheesta puhuttiin. Mutta huomasin ruokapöivökirjaa pitäessäni, että aloin syödä enemmän karkkia, meni n 1 kg (luit oikein) viikon aikana.
Siis possidieetti käyntiin. Ja nyt teetä ;)
Toiveita ja tapahtumia
Toivoisin,...
että osaisin kirjoittaa hauskasti - päivittäisistä, viikottaisista tai kuukausittaisista sattumuksista. Siis tokihan kirjoittaa osaan, mutta enemmän tämä minusta on tekstin tuottamista, ihan vain raakana tekstinä, päiväkirjanomaisena. Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin tapaisesti jostakin. En ole koskaan osannutkaan.
että kun päivällä mieleeni juolahtaa jotain "hauskaa", muistaisin sen edelleen kotiin tullessani. Ettei olisi tarpeen käyttää tuntikausia muisteluun, ilman mitään tulosta
Tänään kyllä tapahtui - tosin se ei kokemuksena ollut hauska, mutta nyt kun tiedän olevani fyysisesti yhtä kappaletta, se jo hymyilyttää.
Kaaduin, hyvin raadollisesti. Piha on (kuten aiemmin olen maininnut) erittäin savinen. Korkeat korot luonnollisesti uppoavat märkään savimaahan kohtuu sujuvasti ja asfaltille päästyäni yritin vähän nostaa jalkoja kurkatakseni ovatko korot kuinka kuraiset. Vaikka kuikin vain yhtä jalkaa kerrallaan, onnistuin kaatumaan takamuksilleni ja siitä selälleni, siihen asfaltille. Ja käsillä tietty vastaan. Nyt sitten sattuu paitsi kankkuihin (onneksi on noita luonnon pehmusteita), myös ranteisiin ja takaraivoon. Ei siis varsinaisesti vaurioita.
Oli minulla päivällä mielessä muitakin toiveita, mutta en nyt vain muista ;(
Päivällä terapiassa yritimme päästä jotenkin käsiksi totuttuihin kuvioihin, niihin jotka eivät nyt toisenlaisina toimineet. Tästä hulluin esimerkki on kahvin keittäminen. Olen asunut tätä asuntoa nyt vuoden, reilun. Jostakin syystä silloin aikoinaan tuli laitettua kahvitarvikkeet oikean reunimmaiseen kaappiin ja kahvinkeitin melko vasemmalle siinä alla olevalla pöydällä. Ja koko tämän ajan, joka aamu kahvia keittäessä minun on täytynyt "etsiä" ne tarvikkeet. Systeemi on siis mennyyt suunnilleen näin; mittaa vesi, avaa suodatinlokero, laita vanha pussi roskiin, etsi silmillä "missäs ne suodatinpussit olikaan?" avaa kaappi, laita suodatinpussi .... no, kaikki tietää ton lopun. Yli vuoden mä kiroilin joka aamu, kun mä en opi. Viime viikolla siirsin sen keittimen siihen ko. kaapin alle (sillain mulla on ne aina sijainneet toisiinsa nähden). Nyt löytyy.
Tyttären kanssa vähän humputtelimme kaupungilla. Vain vähän tosin, olimme molemmat niin väsyneitä. Mutta jäimme sinne odottamaan Hunksien mini-keikkaa, joka oli Ninja-koruliikkeen 30v juhlien kunniaks Kampissa. Oli kyllä kiva, kun voidaan molemmat, äiti ja tytär nauttia yhdessä tuotakin mallia viihdettä. Minä ja oma äitini aikanaan? Ei ikinä olisi tullut mieleenkään, varmaan kummallekaan.
Kotiin päästyä olinkin sitten ihan valmista tavaraa nukkumaan. Pääsin sohvalle ja saatoinpa pysyä hereillä muutaman minuutin, koska puhelimme jotain - sitten laskeutui armoitettu pimeys. Nyt ei sitten väsytäkään.
että osaisin kirjoittaa hauskasti - päivittäisistä, viikottaisista tai kuukausittaisista sattumuksista. Siis tokihan kirjoittaa osaan, mutta enemmän tämä minusta on tekstin tuottamista, ihan vain raakana tekstinä, päiväkirjanomaisena. Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin tapaisesti jostakin. En ole koskaan osannutkaan.
että kun päivällä mieleeni juolahtaa jotain "hauskaa", muistaisin sen edelleen kotiin tullessani. Ettei olisi tarpeen käyttää tuntikausia muisteluun, ilman mitään tulosta
Tänään kyllä tapahtui - tosin se ei kokemuksena ollut hauska, mutta nyt kun tiedän olevani fyysisesti yhtä kappaletta, se jo hymyilyttää.
Kaaduin, hyvin raadollisesti. Piha on (kuten aiemmin olen maininnut) erittäin savinen. Korkeat korot luonnollisesti uppoavat märkään savimaahan kohtuu sujuvasti ja asfaltille päästyäni yritin vähän nostaa jalkoja kurkatakseni ovatko korot kuinka kuraiset. Vaikka kuikin vain yhtä jalkaa kerrallaan, onnistuin kaatumaan takamuksilleni ja siitä selälleni, siihen asfaltille. Ja käsillä tietty vastaan. Nyt sitten sattuu paitsi kankkuihin (onneksi on noita luonnon pehmusteita), myös ranteisiin ja takaraivoon. Ei siis varsinaisesti vaurioita.
Oli minulla päivällä mielessä muitakin toiveita, mutta en nyt vain muista ;(
Päivällä terapiassa yritimme päästä jotenkin käsiksi totuttuihin kuvioihin, niihin jotka eivät nyt toisenlaisina toimineet. Tästä hulluin esimerkki on kahvin keittäminen. Olen asunut tätä asuntoa nyt vuoden, reilun. Jostakin syystä silloin aikoinaan tuli laitettua kahvitarvikkeet oikean reunimmaiseen kaappiin ja kahvinkeitin melko vasemmalle siinä alla olevalla pöydällä. Ja koko tämän ajan, joka aamu kahvia keittäessä minun on täytynyt "etsiä" ne tarvikkeet. Systeemi on siis mennyyt suunnilleen näin; mittaa vesi, avaa suodatinlokero, laita vanha pussi roskiin, etsi silmillä "missäs ne suodatinpussit olikaan?" avaa kaappi, laita suodatinpussi .... no, kaikki tietää ton lopun. Yli vuoden mä kiroilin joka aamu, kun mä en opi. Viime viikolla siirsin sen keittimen siihen ko. kaapin alle (sillain mulla on ne aina sijainneet toisiinsa nähden). Nyt löytyy.
Tyttären kanssa vähän humputtelimme kaupungilla. Vain vähän tosin, olimme molemmat niin väsyneitä. Mutta jäimme sinne odottamaan Hunksien mini-keikkaa, joka oli Ninja-koruliikkeen 30v juhlien kunniaks Kampissa. Oli kyllä kiva, kun voidaan molemmat, äiti ja tytär nauttia yhdessä tuotakin mallia viihdettä. Minä ja oma äitini aikanaan? Ei ikinä olisi tullut mieleenkään, varmaan kummallekaan.
Kotiin päästyä olinkin sitten ihan valmista tavaraa nukkumaan. Pääsin sohvalle ja saatoinpa pysyä hereillä muutaman minuutin, koska puhelimme jotain - sitten laskeutui armoitettu pimeys. Nyt ei sitten väsytäkään.
torstai 1. syyskuuta 2011
Ratkaisuja??
Olen yrittänyt löytää mieleni sisältä jotain ratkaisuja. Jostakin syystä se vain on kovin vaikeaa. Ehkä osittain siksi, etten edes tiedä, mitä pitäisi ratkaista.
Puutarha tuottaa pääosin iloa ja onnea. Paitsi nyt, kun on satanut muutaman päivän sisällä n 100 ml - tai jopa enemmän. Savimaa ja paljon vettä, arvannette kai.Nyt ei sada, jaksaisinkohan mennä laittamaan taas vähän?? Haluaisin saada valmiiksi istutuspaikkoja kasveille, jotka kuukauden sisään pitäisi tulla postissa. Ja tuonne saveen ei esim sipulikasveja vaan voi istuttaa. Lisäksi olisi ehdottoman tärkeää saada tyhjennetyä multa ja hiekkasäkit, jotka ovat kulkureitillä. Ei se nyt haittaa, mutta kun saadaan lunta...
Eläkekysymystä olen myös miettinyt, paljon. Tai voiko miettimiseksi kutsua sitä, että samat muutamat ajatukset kiertävät kehää?
- Mitä voin tehdä tälle väsymykselle? Hyväksyä sen, että unentarve on 11h / vrk, jos en tee muuta kuin luen ja paljon enemmän, jos teen työtä? Vai pitäisikö jostakin etsiä jotakin vikaa vielä, jonka voisi korjata -> jaksaisin paremmin? Onko sellaista vikaa edes olemassa? Jos on, mitä kuinka pahaa?
- Miten oppia hyväksymään se, että aivojen näkökulmasta jo lukeminen, etenkin vieraallla kielellä (mikä on siis minulle se "normi"), on jo rasite? Miten hyväksyä se, että aivot rasittuvat ihan samalla tavalla kuin lihakset, kun niitä käyttää? Minun aivoni vaan eivät ole vielä toipuneet siitä Isosta Pahasta. "Möykky" teki omat tuhonsa, ja paluu, toipuminen, on pitkä tie. Tiedän, että kirjoitin tästä jo silloin alussa, pian leikkauksen jälkeen. Kirjoitin, kuinka on vaan nyt opittava asettamaan tavoite riittävän kauas. Olin kärsimätön jo silloin, mutta huomenna on jälkimmäisestäkin leikkauksesta vuosi ja 8kk. Kärsimättömyys pahenee, pakko myöntää.
- Masennuksen uusiminen aika ajoin ei auta yhtään.
- kolmen kk kuluttua pitäisi siirtyä tekemään 30h viikkoa. Ei tunnu realistiselta. Tällä hetkellä tehdyt työtviikot ovat aivan liian usein jääneet vajaiksi, enkä ole tehnyt niidenkään aikana kuin 17h/vko. No way.
Olen pohtinut sitä, pitäisikö vaihtaa alaa kokonaan? En vain tajua, miten tulisin opiskelijana toimeen ilman tuloja tai vaihtoehtoisesti, miten jaksaisin opiskella työn ohessa, kun en jaksa edes tehdä niitä töitä kunnolla? Lisäksi on vielä kysymys siitä, mitä haluaisin tehdä?
Ravitsemusterapeutti käski kirjata elämän TOP5:n. En kyllä tiedä miksi. Alku on helppo: Lapset ja puutarhan hoito ;) Mutta siitä eteenpäin..? Muut ihmiset, sekä hyväntekeväisyysmielessä että ihmissuhteina yleensä. Jos olisin täysin yksin, ilman että maailmassa olisi ketään toista..? Ei, ihmiset ovat tärkeitä. Aivojen toiminta on noussut arvoon arvaamattomaan. Kun sen kerran menetti, vaikken olekaan vihannes, olen menettänyt niin paljon siitä, mitä olin. Haluaisin sen entisen takaisin, mutta tiedän kyllä, että tuskin voin täysin palautua. Siinä olisi 4, jos lapset lasketaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mitä muuta? Toki voisin lasken lapset erillisinä henkilöinä - siitä saisin summaksi 5. Tai voisin eritellä hyvätekeväisyyden ja "oikeat" ihmissuhteet. olisiko se hyvä? Ehkä aidompi jako. Toivottavasti noita ei tarvitse järjestää ;O
Tämä parin viikon sairasloma on aika lääkäri- & terapeuttitäyteinen;
ma (oli kyllä työpäivä vielä) lääkäri
ti terapia, jonka peruin
ke neurologi
pe terapia
ti terapia
to neuropsykologiset testit
pe terapia
ma psykiatri
Ja tonne sekaan pitäis vielä laittaa toinen käynti siellä ravitsemusterapeutilla....Että näin mä lepään ;)
Haluaisin oppia jotain uutta.Yksi mahdollisuus olisi mennä opiskelemaan viittomakieltä, se on aina kiinnostanut minua. Toinen voisi olla espanja.hmmmm
Mutta nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä vähäksi aikaa puutarhahommiin. Saanpa ainakin liikuntaa, mikä olisi niiiin tärkeää, myös aivoille.
*******
Pari tuntia tuolla pihalla teki hyvää mielelle - ja toivottavasti myös pihalle. Löysin sieltä myös perhosen toukan - en tosin tiedä perhosista mitään, en ihan 100-varmasti edes sitä, että kyseessä on perhonen, mutta jokin semmoinen. Jos mä nyt saan sen kuvan ladattua tänne, niin kertokaa viisaammat - tai ehkä mä yritän googlettaa..
Puutarha tuottaa pääosin iloa ja onnea. Paitsi nyt, kun on satanut muutaman päivän sisällä n 100 ml - tai jopa enemmän. Savimaa ja paljon vettä, arvannette kai.Nyt ei sada, jaksaisinkohan mennä laittamaan taas vähän?? Haluaisin saada valmiiksi istutuspaikkoja kasveille, jotka kuukauden sisään pitäisi tulla postissa. Ja tuonne saveen ei esim sipulikasveja vaan voi istuttaa. Lisäksi olisi ehdottoman tärkeää saada tyhjennetyä multa ja hiekkasäkit, jotka ovat kulkureitillä. Ei se nyt haittaa, mutta kun saadaan lunta...
Eläkekysymystä olen myös miettinyt, paljon. Tai voiko miettimiseksi kutsua sitä, että samat muutamat ajatukset kiertävät kehää?
- Mitä voin tehdä tälle väsymykselle? Hyväksyä sen, että unentarve on 11h / vrk, jos en tee muuta kuin luen ja paljon enemmän, jos teen työtä? Vai pitäisikö jostakin etsiä jotakin vikaa vielä, jonka voisi korjata -> jaksaisin paremmin? Onko sellaista vikaa edes olemassa? Jos on, mitä kuinka pahaa?
- Miten oppia hyväksymään se, että aivojen näkökulmasta jo lukeminen, etenkin vieraallla kielellä (mikä on siis minulle se "normi"), on jo rasite? Miten hyväksyä se, että aivot rasittuvat ihan samalla tavalla kuin lihakset, kun niitä käyttää? Minun aivoni vaan eivät ole vielä toipuneet siitä Isosta Pahasta. "Möykky" teki omat tuhonsa, ja paluu, toipuminen, on pitkä tie. Tiedän, että kirjoitin tästä jo silloin alussa, pian leikkauksen jälkeen. Kirjoitin, kuinka on vaan nyt opittava asettamaan tavoite riittävän kauas. Olin kärsimätön jo silloin, mutta huomenna on jälkimmäisestäkin leikkauksesta vuosi ja 8kk. Kärsimättömyys pahenee, pakko myöntää.
- Masennuksen uusiminen aika ajoin ei auta yhtään.
- kolmen kk kuluttua pitäisi siirtyä tekemään 30h viikkoa. Ei tunnu realistiselta. Tällä hetkellä tehdyt työtviikot ovat aivan liian usein jääneet vajaiksi, enkä ole tehnyt niidenkään aikana kuin 17h/vko. No way.
Olen pohtinut sitä, pitäisikö vaihtaa alaa kokonaan? En vain tajua, miten tulisin opiskelijana toimeen ilman tuloja tai vaihtoehtoisesti, miten jaksaisin opiskella työn ohessa, kun en jaksa edes tehdä niitä töitä kunnolla? Lisäksi on vielä kysymys siitä, mitä haluaisin tehdä?
Ravitsemusterapeutti käski kirjata elämän TOP5:n. En kyllä tiedä miksi. Alku on helppo: Lapset ja puutarhan hoito ;) Mutta siitä eteenpäin..? Muut ihmiset, sekä hyväntekeväisyysmielessä että ihmissuhteina yleensä. Jos olisin täysin yksin, ilman että maailmassa olisi ketään toista..? Ei, ihmiset ovat tärkeitä. Aivojen toiminta on noussut arvoon arvaamattomaan. Kun sen kerran menetti, vaikken olekaan vihannes, olen menettänyt niin paljon siitä, mitä olin. Haluaisin sen entisen takaisin, mutta tiedän kyllä, että tuskin voin täysin palautua. Siinä olisi 4, jos lapset lasketaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mitä muuta? Toki voisin lasken lapset erillisinä henkilöinä - siitä saisin summaksi 5. Tai voisin eritellä hyvätekeväisyyden ja "oikeat" ihmissuhteet. olisiko se hyvä? Ehkä aidompi jako. Toivottavasti noita ei tarvitse järjestää ;O
Tämä parin viikon sairasloma on aika lääkäri- & terapeuttitäyteinen;
ma (oli kyllä työpäivä vielä) lääkäri
ti terapia, jonka peruin
ke neurologi
pe terapia
ti terapia
to neuropsykologiset testit
pe terapia
ma psykiatri
Ja tonne sekaan pitäis vielä laittaa toinen käynti siellä ravitsemusterapeutilla....Että näin mä lepään ;)
Haluaisin oppia jotain uutta.Yksi mahdollisuus olisi mennä opiskelemaan viittomakieltä, se on aina kiinnostanut minua. Toinen voisi olla espanja.hmmmm
Mutta nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä vähäksi aikaa puutarhahommiin. Saanpa ainakin liikuntaa, mikä olisi niiiin tärkeää, myös aivoille.
*******
Pari tuntia tuolla pihalla teki hyvää mielelle - ja toivottavasti myös pihalle. Löysin sieltä myös perhosen toukan - en tosin tiedä perhosista mitään, en ihan 100-varmasti edes sitä, että kyseessä on perhonen, mutta jokin semmoinen. Jos mä nyt saan sen kuvan ladattua tänne, niin kertokaa viisaammat - tai ehkä mä yritän googlettaa..
Tilaa:
Kommentit (Atom)