Väsymys huokuu jokaisesta solustani. Tuntuu siltä, että haluaisin vain nukkua, nukkua, nukkua,...

Carmen ei eilen illalla aivan vastannut odotuksiani, vaikka siinä onkin muutama lemppari aaria. Jotenkin vain tuntui siltä kuin osa sointuviksi tarkoitetuista osista olisi riipinyt korviani. Mutta ei kai tuolla tasolla esiintyviltä voi tulla vahingossakaan riitasointuja?? Niissä huonoissa kohdissa oli aina mukana erittäin korkeita ääniä ja se tietysti saattaisikin selittää kaiken; minähän pystyn kuulemaan korkeampia ääniä kuin keskiverto - en nyt muista niitä hertsilukuja, mutta siinä vaiheessa kun aikuisen ei kuuluisi kuulla enää laisinkaan, minä kuulen aivan alhaisillakin dB määrillä selkeästi. Ei välttämättä kaikkein miellyttävin asia.
Toinen elämystä vahvasti häirinnyt asia oli omituinen ahdistus. Ei astma tyyppinen eikä oikeastaan aivan surukaan. Onneksi tuota jatkui vain väliajalla, kun kävelin orkesterimontun reunalle katselemaan. Se tunne oli jotenkin musertavaa. Oletan sen johtuneen siitä omasta urasta luopumisesta (Siis mahdollisesta urasta), se usein nousee oopperassa voimakkaammin esille.

Päivällä, terapiassa, puhuimme mm. omien voimieni jakamisesta, siitä että minun olisi todellakin tarpeen löytää keinot tunnistaa omat voimani ja oppia rajaamaan tekemiseni niin, ettei lopputulos ole aina romahdus. Nythän tuntuu siltä, että päädyn aika tyypillisesti innoissani tekemään paljon - ja lopputulos onkin sitten negatiivinen ja ruokkii tunnetta siitä, ettei tämä mene koskaan ohitse.
Yksi tapa tehdä liikaa on se, että teen monia asioita yhtaikaa, toinen se, että innostun kuten edellä mainitsin.

Ulkona on kaunista. Olisi tarpeen käyttää kaunis sää hyväkseni ja käydä istuttamassa loput tilaamani kasvit. Kun vaan jaksais...