Toivoisin,...
että osaisin kirjoittaa hauskasti - päivittäisistä, viikottaisista tai kuukausittaisista sattumuksista. Siis tokihan kirjoittaa osaan, mutta enemmän tämä minusta on tekstin tuottamista, ihan vain raakana tekstinä, päiväkirjanomaisena. Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin tapaisesti jostakin. En ole koskaan osannutkaan.
että kun päivällä mieleeni juolahtaa jotain "hauskaa", muistaisin sen edelleen kotiin tullessani. Ettei olisi tarpeen käyttää tuntikausia muisteluun, ilman mitään tulosta
Tänään kyllä tapahtui - tosin se ei kokemuksena ollut hauska, mutta nyt kun tiedän olevani fyysisesti yhtä kappaletta, se jo hymyilyttää.
Kaaduin, hyvin raadollisesti. Piha on (kuten aiemmin olen maininnut) erittäin savinen. Korkeat korot luonnollisesti uppoavat märkään savimaahan kohtuu sujuvasti ja asfaltille päästyäni yritin vähän nostaa jalkoja kurkatakseni ovatko korot kuinka kuraiset. Vaikka kuikin vain yhtä jalkaa kerrallaan, onnistuin kaatumaan takamuksilleni ja siitä selälleni, siihen asfaltille. Ja käsillä tietty vastaan. Nyt sitten sattuu paitsi kankkuihin (onneksi on noita luonnon pehmusteita), myös ranteisiin ja takaraivoon. Ei siis varsinaisesti vaurioita.
Oli minulla päivällä mielessä muitakin toiveita, mutta en nyt vain muista ;(
Päivällä terapiassa yritimme päästä jotenkin käsiksi totuttuihin kuvioihin, niihin jotka eivät nyt toisenlaisina toimineet. Tästä hulluin esimerkki on kahvin keittäminen. Olen asunut tätä asuntoa nyt vuoden, reilun. Jostakin syystä silloin aikoinaan tuli laitettua kahvitarvikkeet oikean reunimmaiseen kaappiin ja kahvinkeitin melko vasemmalle siinä alla olevalla pöydällä. Ja koko tämän ajan, joka aamu kahvia keittäessä minun on täytynyt "etsiä" ne tarvikkeet. Systeemi on siis mennyyt suunnilleen näin; mittaa vesi, avaa suodatinlokero, laita vanha pussi roskiin, etsi silmillä "missäs ne suodatinpussit olikaan?" avaa kaappi, laita suodatinpussi .... no, kaikki tietää ton lopun. Yli vuoden mä kiroilin joka aamu, kun mä en opi. Viime viikolla siirsin sen keittimen siihen ko. kaapin alle (sillain mulla on ne aina sijainneet toisiinsa nähden). Nyt löytyy.
Tyttären kanssa vähän humputtelimme kaupungilla. Vain vähän tosin, olimme molemmat niin väsyneitä. Mutta jäimme sinne odottamaan Hunksien mini-keikkaa, joka oli Ninja-koruliikkeen 30v juhlien kunniaks Kampissa. Oli kyllä kiva, kun voidaan molemmat, äiti ja tytär nauttia yhdessä tuotakin mallia viihdettä. Minä ja oma äitini aikanaan? Ei ikinä olisi tullut mieleenkään, varmaan kummallekaan.
Kotiin päästyä olinkin sitten ihan valmista tavaraa nukkumaan. Pääsin sohvalle ja saatoinpa pysyä hereillä muutaman minuutin, koska puhelimme jotain - sitten laskeutui armoitettu pimeys. Nyt ei sitten väsytäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti