Joulu

Joulu..
Luulen, että siihen tulee ladattua liikaa odotuksia - vaikka ei olisi ollenkaan tarpeen.

Aattoilta meni kutakuinkin kuin mikä tahansa ilta. Oli muutama lahja, jouluista ruokaa - siinä se. Tytär teki joulukynnet mulle. Illalla exä haki muksut sit pois - ja nyt ovat siellä ainakin muutaman viikon.
Myöhemmin yöllä sain parhaan joululahjani. Tytär Skypella sanoi rakastan sua äiti! ♥

Jotenkin nuo pienet sanat merkitsevät niin paljon.

Lahjoista. Tuli hankittua joitakin arvokkaampia lahjoja. Tavallaan musta tuntu hyvältä antaa jotain "parempaa", en sikäli kadu. Mutta näin jälkeenpäin mietin, onko sen  lahjan hinnalla mitään vaikutusta sen arvoon?
Sain kaksi pientä lahjaa, kumpikaan ei rahassa kovin arvokas - mutta molemmat huomioivat minut. Toinen pieni puinen iglu, jonka sisällä 5 pientä pingviiniä - suoraan mun kokoelmaan.
Toinen, 2 kpl 2€ kolikoita, jotka ovat kiertoon laskettuja juhlarahoja. Minulla tosin oli tuo raha jo, mutta siinä oli ajateltu mua.
Nämä kynnet pyysin - ja siinähän ei oikeastaan ole rahallista arvoa lainkaan vaan annettu minulle aikaa. Ja nämäkin tehty juuri minulle ;)
Olin unohtanut tämän kokonaan. Aiemmin yritin väkisin löytää ihmisille jotain, sitten luovuin pakko-ostamisesta ja hankin jotain, jolla olisi juuri tuota arvoa - kunnes sitten tänä vuonna eksyin ajattelemaan hintaa.
Oppia ikä kaikki, eiköhän tästä taas palata tavalliseen lahjomiseen..

"Kesäkollin" tänne tulo siirtyy hiihtoloma viikkoon. Koska hotellit ovat liian kalliita, pitää saada muksut pois täältä. Sikäli hyvä, että ex lähtee sit Karibialle tuon viikon lopulla. Toisaalta parasta olisi ollut, jos ei tarvitsisi "pakottaa" toisia pois.
Pohdin häntä aina toisinaan. Nyt kun hänellä on lentoliputkin, en oikein voi sanoa, ettei saa tulla.
Toisaalta, hän rakastaa liikaa. Jaksaa uskoa ja toivoa, että jonain päivänä sanon, että haluan viettää lopun elämääni hänen kanssaan. Minä taas en usko, että tuo päivä ikinä koittaa. Enkä ainakaan nyt halua, että sellainen päivä koittaa yleisestikään (siis että sitoisin itseni kiinni kehenkään toiseen). Enkä myöskään usko, että jos sellainen päivä koittaa, niin kyse olisi hänestä.

Intialainen ystäväni on n kuukauden vanhan tyttövauvan isä. Taitaa olla onnellinen siitä. Muistan, kuinka kertoi aikanaan, että on tytölle nimikin olemassa. Surettaa, ettei halua mitään lahjoja tuon vuoksi. Minä kun aina tykkään lahjoa vauvoja ;)

Voisin yrittää taas petrata tätä kirjoittamista. Lipsahti kuukausi ohi.
Päätä särkee liian paljon, liian usein. Nyt vielä kesällä rasitettu olkapää ei suostu paranemaan, päinvastoin. Ja eilen oli kuumetta, tänäänkin vielä vähän. Saisinko joskus olla terve??

Epätoivo

2 viikkoa sitten aloitettu kortisonikuuri puri todella hyvin migreeneihin. Parin ekan päivän jälkeen oli viikko ilman migreeniä. Annosta on hiljalleen laskettu, koska kortisoni on sinänsä aika huono, jos pitkään syö..

Nyt, kun annos on enää 1/6 alkuannoksesta, päätä on särkenyt 3 päivää 4stä; pe, la ja nyt. Eilenkin se yritteli, mutta ei sit tullut.

Mulla on ihan just kuukautiset alkamassa ja TOIVON, että tämä on vain hormonaalista.

Vaan vaikka kuinka toivon, en pysty uskomaan siihen. Epätoivo valtaa alaa kovaa vauhtia, eikö nää koskaan lopu???

Hemmetti

Odottelin huomista mielenkiinnolla. Se peruuntui - ja vähän kuulosti siltä, ettei taida mitään tapahtua jatkossakaan tässä tapauksessa.

Toisaalta harmittaa. Toisaalta on vähän helpottunutkin olo, ei ehkä kuitenkaan ole mun tapaista toimia noin...

Toinenkin harmi. Toinen peräkkäinen migreenipäivä ;(

Seksiä seksin vuoksi?

Olen aina kokenut olevani jokseenkin ei-seksuaalinen ihminen. Paitsi sitten on nämä pari tapausta, joiden kanssa olen kutakuinkin herännyt - ja sammunut sitten taas.

Nyt olisi tarjolla henkilö, joka haluaa seksiä - ei oikeastaan muuta. Olen hänen silmissään upea, seksikäs,.. en edes muista kaikkia. Mutta hän ei halua mitään oikeaa ihmissuhdetta, hän haluaa seksiä.

Tunnen olevani hieman hämmentynyt. Mietin, onko tämä todellista - tai järkevää. Kaveri on kyllä ihan mukava.

En suoraan hänestä olisi kiinnostunut, mutta sinkkuutta on jatkunut kauan, selibaaatti on jatkunut taas jo heinäkuun alusta. Ajatus seksistä aivan vain sen itsensä takia tuntuu hieman vieraalta - ja toisaalta siinä on jotain kiehtovaa. Paikka vaan täytyy löytää. Jos saisin muksut pois ....

Ja muksuista puheenollen, toivottavasti tätä postausta ei kumpikaan koskaan löydä.

Huono päivä

Aamu alkoi normaalisti, myöhään.

Päätin, että nyt laitan kaaosta hieman pienemmäksi, poikaa levittämään hiekkaa pahimpiin mutapaikkoihin ulkona, tyttö laittamaan tiskit.. Ja illalla vielä vaikka ulos, tarkoitan siis baariin, jos vielä jaksan.

Toki sain hommat alkuun, mutta sitten selkä sanoi painavan sanansa - noidannuoli kai, tai jotain. Ihan hirveä kipu. Relaksanttia, särkylääkettä, lämpöä -> ja uni.

Kipu on helpottanut, mutta Ei tämän kanssa mihinkään mennä ;(
Eikä tämä siivoaminenkaan oikein etene ;(

Paska juttu.

Kuurilla

Kortisoinia on nyt syöty 4 päivää, annosta hiemanlaskettu, lääkärinkanssa puhelimitse setvitty. Ekan päivän känniä ja pahaa oloa ei ole tullut uudestaan (se jatkui silloin koko päivän), muuten tuntuu silltä, että kroppa on kovilla.

Yksi täysin migreenitön päivä on ollut, nyt perjantaina vähän yritti, mutta ei tullut päälle - eli kai se sit ois toinen kokonainen päivä. Nyt tosin kipunoi tuolla ohimolla.

Kello tulee aamu 3, silmiä vähän väsyttää, muuten ei ole halua mennä nukkumaan..

Kai se on unten aika...

221

Luku ois tietysti kauniimpi, kun siinä olisi vielä yksi - mutta en aio odottaa.
Luku on migreenikohtausten määrä maaliskuun alusta tähän päivään. Tuo kuulostaa paljon hurjemmalta näin laitettuna kuin 30/kk.. Päiviähän tässä on tämä mukaan luettuna 266.

Eilen teimme neurologin kanssa päätöksen, että tämä katkaistaan (lue: yritetään) kortisonikuurilla, rajulla sellaisella. Samaa tavaraa kuin astmaan käyttämäni (pahoina koivu-keväinä siis), jota olen sietänyt kohtuu hyvin. Ainoa sivuoire "korkealla" annoksella (=10mg), pitempään käytettynä, oli uni ongelmat. Syy noille hipsuille tuossa korkeassa on siinä, että tänään kerta-annos on 60mg!!!!!

Yleisinä sivuoireina mainittiin veriarvojen heittelyä (sitähän en itse voi tarkistaa).
Harvinaisina päihtymyksen kaltaista oloa (sanoisin nyt että olen aivan kännissä) ja mielenterveydellä helposti reagoivilla (kuulostaapa tyhmältä) maanis-depressiivisiä oireita tai psykoosia. Jippii. Not! Siis mua vähän jännittää noi viimeset. Mutta mä olen päättänyt, että mulle ei niitä tule. Piste!

Kertoilen matkan varrella kuinka menee, mutta jos minusta ei kuulu, älkää huolestuko ;)

Suru

Tytön syöminen vähenee huolestuttavasti. Kun huomautin asiasta, sain raivarin niskoilleni.

Hän itse puhui siitä, että anoreksia yrittää nurkan takaa taas kimppuun. Jotenkin olin ymmärtävinäni, että hän toivoi perään katsomista - mutta nyt huomauttaminen (ystävällisesti vielä) olikin sitten pahinta mitä voin tehdä, näemmä. Ja kunnon huudolla tuli, että hän ei enää kerro mitään, kun en kerran välitä sanoistaan.

Mä olen nyt ihan "?" . Ehkä siitä ajasta, kun puhuimme enemmän, on liikaa aikaa, emmekä enää ymmärrä toisiamme. Tai sitten anoreksia on jo saanut pahemman otteen - juuri noin hän reagoi silloin kesällä, reilu vuosi sitten.

Kunpa tyttö ymmärtäisi, että kyse on huolenpidosta, ei kiusaamisesta. Ja kunpa hän ymmärtäisi sen, että näin me vain ajaudumme etäämmmälle toisistamme.

Jaksaa, ei jaksa, jaksaako?

Aamulla tajunta ei oikein auennut. Olin luvannut viedä tyttären poikaystävän kotiin kahdeksitoista. JOstain syystä olin kuvitellut, että kyse oli illasta - mutta pitikin olla keskipäivään. Ehdittiin kuitenkin, kai.

Palasin nukkumaan, koska uni oli jäänyt kesken - ja heräsin sitten migreenissä. Mä olen niin kyllästynyt siihen. Joka päivä migreeni. Joka päivä vähintään vaikea saada itseä liikeelle, liian usein mahdotonta. Ja jos pääseekin, niin voimat riittävät siihen johonkin pieneen.
Tämän päivän pieni oli mennä kuoroon.. Tytär patisti, jaksoin. Teki hyvää. Nyt väsyttää.

Tytär valittaa, että sotkuinen olohuone ahdistaa. Tiedän että pitäisi siivota, en jaksa. Olen iloinen siitä, että olen jaksanut imuroida viikon, kahden välein. Jostakin syystä tavaraa kuitenkin aina kertyy. Miksi? Jossakin vaiheessa tytär kuulosti vielä iloiselta siitä, että on kaksi niin erityylistä kotia, toinen siisti, toinen vähemmän. Nyt tämä ahdistaa. ;(

Yritän pystyä uskomaan siihen, että hän ei yritä syyllistää. Silti tuntuu siltä, että juuri siitä on kyse, syyllistämisestä.

Pyysin skypellä apua, mutta ei hän nyt ehdi ;( Yritän itse, edes ihan pikkuisen.

      ~ * ~ * ~

Jaksoin, vähän ;)

Kotona taas

Liikaa reissuja lyhyessä ajassa. 16.10. lähtö Tukhomaan, sen jälkeen Roomaan ja vielä Teneriffalle. Ja sieltä paluu 5.11. aamuyöstä. Liikaa, ihan liikaa. Kroppa petti, olen ollut kuumeessa.

Tytär palasi tänään isältään. Minulla olikin ollut jo kauhean kova ikävä. Raasu ei voi hyvin... Jutustelimme ja tuntui niin hyvältä, että minulle taas kerrotaan - vaikka samalla surettaa se, miten hän voi.
Jonain päivänä, oisko ollut Rooman ja Teneriffan välissä (???) keskustelimme Skypellä. Sanoin siinä, että tuntuu siltä, ettei hän halua olla minun kanssani jne.. Hän vastasi ihanalla pitkällä tekstillä, josta tunsin luottamusta, pitämistä, ehkä rakkauttakin. Siis minua kohtaan. Se tuntui niin hyvältä!!

Onhan tämä tilanne meille molemmille vaikea; molemmat masentuneita, tai tyttärellä ei varsinaisesti masennusta vaan ahdistusta ja anoreksian peikon kanssa taistelemista.
Tunnen riittämättömyyttä. Luulen, että siinä puhuu masennus, ei todellisuus. Toivottavasti.

Eron jälkeen olen yrittänyt hahmottaa elämääni ja tunteitani.
Kun voin huonosti liitossa, pahaolo purkautui helposti huutona - lapsille. Kun tajusin sen, pyrin irti siitä tavasta. Ja hiljalleen huutaminen on vähentynyt.
Koska minua ei rakastettu tai arvostettu (siis ex ei), niin hain molempia muualta. Lähinnä työstä ja lapsista.
Kun menetin terveyteni, menetin myös sen työn. En siis työsuhdetta vaan sen työnkuvan. Nyt olen kotona paljon, enkä itse osaa arvostaa itseäni - ja siitä masennus saa lisää puhtia. Tai jos tarkkoja ollaan, niin en tee täällä juuri mitään - olen liian väsynyt, liian masentunut, liian kaikkea.. Minun pitää saada itseni toimimaan.

Kello on taas paljon, se usein on. Silmät vähän painavat, on unien aika.

Sataa, sataa ropisee, tili-tili-tom,...

Terveisiä Teneriffalta ;)
Eka ilta, oltu huoneessa n 15 min. Huonekaveri vetäs jääkaapin auki ja sen alta tuli 3 pikkuista ötökkää. Malliltaan saattoivat olla torakoita, mutta sellaisiks tosi pikkuruisia. Nainen kirkui niin kovaa, ettei uskois. Sit respaan, siivooja kävi myrkyttämässä ja vielä jätti sen myrkyn meille. Kirkumisesta melkein soi korvat vieläkin.

Ma meni altaalla loikoessa, ja sit illalla vaan lepäilin. Oli tosi kuuma.

Eilen Teiden retkellä (= Maailman 3. korkein tulivuori, varmaan siis toimivista??). Bussilla päästiin n 2,5 km korkeuteen ja siitä piti mennä köysiradalla jonnekin 3,5 km:iin. Paitsi että kun tuuli melkein 40m/s puuskissa, niin se rata oli kiinni.
Ja vettä tuli ku aisaa.
Mä olin porukasta ainoo, joka meni aina kuvaamaan, paikka kun paikka, keli ku keli - ja muu porukka istu bussissa ja ihmetteli.
Sit oltiin illalla syömässä (yht 14, eli ei kaikki, mutta en mä edes tiedä kaikkia meidän porukkaan kuuluvia) ja sieltä karaoke baariin yhden eksymisen kanssa. Osa lähti veks, kun yks hallitseva persoona sano lähtevänsä. Sama nainen oli sanonut parille kaverille, että juu, ehtii hyvin juoda yhden oluen vielä - ja sit kun kaverit tuli pöytään tuoppien kera, niin halus lähtee. Tosi törkeetä mun mielestäni. Mä sit jäin seuraks. Ja eksyttiin uudelleen palatessa. Ei muuten mitään, mutta mulla oli ne korkeet korot....

Tänäänkin on satanut, kuuma painostava ilma. Katoin yhden leffan ja nukuin....

Huomiseks ja loppuviikoks on sit taas luvattu kuumaa ja aurinkoa. Toivottavasti!

Lastensuojelu - ja lapsilta suojelu?

Nyt on lastensuojelutarpeen kartoituskin takana. En tiedä miksi pelkäsin sitä paljon enemmän kuin poliisia.. Ehkä ne ovat nuo skandaalit, joita aina silloin tällöin nousee esille.

Itse jäin miettimään sitä, olimmeko uskottavia, kun meillä kaikki on niin hyvin? Ajattelivatko, että olen naiivi, kun sanoin luottavani pojan rehellisyyteen? Tottakai poika salaa asioita, ehkä valehteleekin - mutta paljon myös kertoo. Uskoivatko, kun poika sanoi maistaneensa tupakkaa ja alkoholia? Siis lähinnä sitä, että vain maistaneensa eikä sen enempää.. No, miten vain, se on nyt ohi. Toimenpiteisiin ei ole tarvetta, jos homma jää tähän. Mutta jos poliisia joskus taas tarvitaan, niin sitten.....

Toinen taas. Pyysi talvitakkiaan ja huivia - asuu nyt isällään. Vein sen takin, joka ymmärtääkseni vastasi eniten kuvausta - ja myös toisen vanhemman (jota ei kyllä ollut halunnut), ja huivin. Kaikki oli nyt väärin - tai no, se huivi oli oikea. Hirveä vittuilu siitä, että on väärä takki ja se toinen jota ei halua ja syytti että mä olen hukannut hänen takkinsa (en ole edes koskenut). Ja tuota laskettelutakkia ei kuulemma päälleen laita, eikä voi tulla itse hakemaan sitä oikeaa, kun ulkona jäätyy. Argh! Ihan sama mitä tekee tai yrittää, aina on väärin. Pitäisikö vain lakata yrittämästä? Sanoa vain kaikkeen, että hoida kuule ihan itse?
Anoreksia aika oli ihan kamalaa, viiltely, syömättömyys, kaikki. Mutta niitä osia lukuunottamatta tytön kanssa oli hyvä olla. Nyt ei ole. Saan niskaan vain paskaa. Ehkä tämä menee nyt niinkuin pitääkin? Ehkä näin eroaminen sitten aikanaan on helpompaa? Mutta haluaisin sen pienen (ei kooltaan!!!) tytön takaisin, sen joka tarvitsi äitiä.

Poliisikuulustelu

Kuulustelu on nyt ohi. Ihan "mukava" tilaisuus. 2 sosiaalityöntekijää paikalla, kuulusteleva poliisi ja todistajana toinen. Minä ja poitsu. Henkilötiedot, sit "oma kertomus", tunnusti, tarkennettuja kysymyksiä ja sit minä ja sossut kysyttiin pari juttua. Siinä se. Allekirjoitukset tietty.

Se todistajana ollut poliisi oli syötävän söpö. Eikä sillä ollut sormusta. Mites tuon saisi itselleen? ;)

Nyt joutu skarppaamaan ja sillä pystyin pitämään masennuksen pois katseestani. Mielessä se jyllää. Haluaisin lähteä kaupungille, vain hortoilemaan - tai jotain....

Pelko ja epävarmuus

Masennus on tosi pahana nyt. En jaksaisi enkä haluaisi yhtään mitään. Päivästä toiseen raahautuminen on jo paljon.

Tytär käväisi tässä maanantaina pikaisesti, hakemassa tuliaiset ja kai jotain muutakin. Sit minä autolla viemään häntä isälleen, Ikean kautta. Hirmu usein tuntuu siltä, että olen hänelle kuski ja rahapussi - en muuta. Minä kannoin häntä eteenpäin useamman vuoden, ne vuodet, jolloin hän vihasi isäänsä ja tukeutui kaikessa minuun. Nyt tilanne on muuttunut. Minä yritän opetella eroon hänestä. Isänsä lienee se lähempi jälleen. Ahdistuskohtauksia tuo raasu saa ja näkee painajaisia. Voisinpa jotenkin auttaa. Ja etenkin, saisinpa auttaa. Mutta nyt, kun minulla on vaikeaa, minulle on käännetty selkä. Ehkä se johtuu siitä, etten "tee" mitään. Onko tuo tosiaan unohtanut sen, millaista masennus todellisuudessa on?

Poitsun poliisikuulustelu on huomenna, jännittää. Ja sit lastensuojelutarpeen kartoittaminen perjantaina, se pelottaa.

Olin psykologilla tiistaina. Oli ihan hyvä keskustelu, parin viikon päästä taas uudestaan. Piti diagnoosin keskivaikeana vaikka minä itsekin tiedän, että vaikea-asteista tämä on..

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta ahdistaa. Nykyisin ahdistaa usein - aivan kuin tämä olisi tarttuva tauti. Yleisesti ajatellen ahdistus on nimeämätöntä, sisällä vain tuntuu niin pahalta. Toisinaan kuitenkin tunnistan, että tytön asenne minua kohtaan on niin negatiivinen, että tunnen oloni pikku ötökäksi, jonka hän liiskaa jalkansa alle - ja se todella ahdistaa.

Nyt pitää selvitä kunnialla kahdesta seuraavasta päivästä. Masennus ei saa näkyä, siitä ei saa puhua. Tytön ongelmista on vaiettava.

Ainakin yhden tytön ääneen esittämän väitteen voin kumota ;) Tuo poika syö, kun pakottaa. Tai syö myöhään illalla, niinkuin minäkin. Minulla itselläni ei ole ruokahalua, vain raju makeanhimo.

Mutta nukkumaan, Diapamin avulla.

Rooma 2

Eilen jäi kirjoittamatta - väsytti niin, että olin unessa 21.30..

Huone, joka meille alkuun annettiin, oli todella askeettinen. Se oli kuitenkin väliaikainen ja eilen aamulla saimme paremman huoneen. Enää ei tarvitse käydä wc:ssä huonen ulkopuolella..

Eilen aloitimme Vatikaanilla. Metrolla ensin lähimmälle pysäkille, siitä katukauppiaita väistellen sisälle Vatikaaniin. Pietarin kirkko jätettiin väliin ihan suosiolla, jono kiersi melkein koko aukion.

Vatikaanista suuntasimme Castel st. Angeloon, jonne ei sitten sitä jonoa ollutkaan - joten kiersimme sen sisältä huolella. Enpä ollut sielläkään koskaan käynyt, joten oli ihan kiva kierrellä ;) "Enkelten" siltaa joen yli ja suunta kohti Piazza Navonaa ja sieltä Pantheoniin. Vaikka olen Pantheonissa käynyt kahdesti ennenkin, se jaksaa aina yllättää erilaisuudellaan.

Tästä kohti Espanjalaisia portaita, vähän kierrellen, kun poliisit olivat sulkeneet helpommat reitit. Syy ei meille selvinnyt, mutta eipä sitä juurikaan yritetty selvittää. Portaita ihastelimme vain alhaalta ja suuntasimme metrolle ja takaisin hotelliin.

Jossakin pysähdyimme jäätelölle. Mainoslause "Jäätelö, jota et unohda!" piti paikkansa - oli todella hyvää. Jäätelöä en unohda, mutta paikan kyllä ;/

Tänään aamu meni huoneessa lepäillen, jotenkin vain ei millään meinannut jaksaa lähteä.
Päädyimme sitten reissuun Villa Borghesea ympäröivään / rajaavaan (?) puistoon. Kiertelimme puistoa rauhassa, palasimme Espanjaisten portaiden nurkalle, tällä kertaa ylös. Fuskasimme ja menimme hissillä alas metrolle ja jälleen hotellille.

2 iltaa olemme syöneet todella hyvää pizzaa, take away huoneeseen. Nyt pohdimme haemmeko samaa - vai etsimmekö ravintolan ja pastaa. Pizza houkuttaisi, koska vastaavaa ei Suomessa saa.

Rooma

Kauan odotettu matka Roomaan on nyt tässä. Olen täällä "pienen" poikani kanssa.
On hämmästyttävää, kuinka vaikeaa on oppia, ettei se poika ole enää niin pieni.

Mutta Roomasta piti kirjoittaa..
Olin valinnut ajankohdan sopimaan koulun syyslomaan. Juuri ennen tätä kävin kolmen nuoreni (poikani, tytär ja tyttären poikaystävä) kanssa Tukholman risteilyllä. Yksi päivä välissä kotona ja sitten tänne. Matkustelu piristää ;)
Sain halvat lennot. Etsin halvan majoituksen. Eli reissu ei ole kovin kallis..
Majapaikka on todella mielenkiintoinen. B&B paikka. En tiedä montako huonetta täällä on, mutta aamupalapöytiä on 4. Huoneemme on hyvin spartalainen, valkoiset seinät, valkoiset sängyt, vähän laitostunnelmaa. Huone on sinällään siisti, mutta kaipaisi ehkä perusteellista pesua tai uutta maalikerrosta. Avaimia on neljä; Ulkoporttiin, josta pääsee sisäpihalle. Rappukäytävään. Huoneiston oveen - siinä on lukitus, joka muistuttaa holvin ovea. Ja lopuksi huoneen oveen.
Sijaintimme on ihan mukava, lähellä päärautatieasemaa, Roma Terminiä. Vielä lähempänä on kirkkoS. Maria Maggiore. Ei kirkon läheisyydessä muuten vikaa ole, mutta kaikki varttitunnit on soitettu, puolelta päivin ihan hirmu metelillä, samoin klo 21. Nyt vaikuttaisi siltä, ettei soi yöllä...
Kävelimme vähän kiertotietä Colosseumille ja siellä sisällä. Sen suuruutta ei vaan voi ymmärtää käymättä siellä. Sitten yritimme pariinkin otteeseen päästä Forum Romanumille, mutta päädyimme vain ulostuloreiteille ja umpikujiin. Päätimme luovuttaa.
Ihailimme Trajanuksen pylvästä ohi kulkiessamme ja lähdimme Via Del Corsoa kävelemään. Kuumuus ja tottumattomuus kävelyyn kävivät voimille, joten kieppasimme Fontana di Treville. Siellä viileällä marmorilla kun istuksi helpotti väsymyskin.
Pakollisten kolikonheittojen jälkeen matka jatkui kohti metroasemaa ja siinä sivussa tuli kurkattua Fontana dei Tritone. Metrolla Terminille ja hotelliin. Poika taisi pelailla tms, minä nukuin.
Illalla vielä hakemaan "oikeaa" pizzaa.
Täydellinen päivä ;)

Kuvia linkitän sitten joskus, nyt ei ole piuhaa, jolla ladata niitä koneelle.

Onko "analogia" oikea sana tälle?

Ennen tätä tän kertaista "romahdusta" fiilikset kulki semmoista loivakaarista sinikäyrää, kuin hentoisia laineita vedessä, mutta pidemmällä kaarella. Välillä tuli vähän korkeampi positiivinen osuus, joka kesti muutamasta tunnista pariin päivään. Keskitaso jossain lievän ja keskivaikean rajamailla. Lisäksi hyvän olon "esittäminen" oli helppoa.

Toi romahdus tuli vähän kuin olisi maa kadonnut jalkojen alta ja olisin pudonnut kuiluun.

En osaa kuvata sitä, miten sieltä nouseminen on tapahtunut, koska parempaa on nyt. En vain muista kohenemisesta oikein mitään.
Sinikäyrästä voin vain haaveilla, nyt mennään lähinnä kuolleen sydänkäyrää, tasaista on. Välillä tulee yksittäinen sydämenlyönti, joka alapiikki (mikä lie nimeltään) on vain vähän alle tämän tasaisuuden, mutta ylöspäin saattaa mennä hyvinkin korkealle - hetkeksi. Ehkä mittaluokalla, joku kertoo hyvän vitsin ja sille nauraa aidosti. Ja sitten paluu takaisin.
Hyvän olon teeskenteleminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Heti jos en ole suorassa kontaktissa seurassani olevaan mukavaan ihmiseen, palautuu tyhjyys. Ja päätellen joidenkin reaktioista, se myös näkyy kasvoista. Toisaalta ei ole myöskään kyyneleitä. Kun ei vaan tunnu miltään.

Tämä kuvaus tupsahti mieleeni, oikeastaan se sydänkäyrä -vertaus. Halusin sen kirjoittaa niin kauan kuin muistan. Ja samalla kaivelin mielestäni muistikuvaa siitä mitä oli. Tiedän, että romahduksesta ei ole kuin kaksi viikkoa, mutta en muista sitä. En muista milloin tuntui hyvältä: muisti sanoo, että kauan, kauan sitten.

Kotityöt kasautuvat. Ei kiinnosta sitäkään vähää, mitä on jaksanut tehdä..

Kuinka kauan mikään hyvä jatkuu?

Tytär on isällään, poika täällä ja kotiarestissa. Hyvin on tuntunut ottaneen tämän, hyväksyy tekonsa seuraukset, se on hyvä ;)

Kerroin jo aikaisemmin kuinka mieleni tyyntyi hoitamaan katastrofin. Se oli torstai-ilta.

Perjantaista en muista mitään.

Lauantaina olin markkinoilla tyttären ja hänen rakkaansa kanssa. Useamman tunnin ulkoilu väsytti.

Sunnuntaina 2 migreeniä. En päässyt kuoron harjoituksiin - ja sitten sain vielä kuulla, etten pääse mukaan keikalle, kun en ole ollut harjoituksissa. Kyllä minä sen ymmärrän ja hyväksyn - mutta harmittaa.

Oli kai torstai-ilta kun lauloimme tyttären kanssa yhdessä, vähän kilpaakin, kumpi pääsee korkeammalle ;) Laulaminen on terapeuttista..

Maanantai...?

Tiistaina oli terapia ja sen jälkeen vähän hemmottelua. Tosin kaaduin sit kaupan ritilän päälle - nyt on valmiiksi mustelmaisessa polvessa lisää mustelmia ja rastin mallinen haava ;(

Keskiviikkona, eli siis eilen kun kerran nyt on jo aamuyö, olin kampaajalla. Hiukset on nyt melkoisen punaiset, ja ihan täsmälleen sellaiset kuin halusin. Tuli hyvä mieli siitä. Olin iloinen sieltä lähtiessä. Mitä nyt melkein pyörryin siellä.. Piti syödä kaupungilla, mikä nyt sinänsä ei haitannut, oli mukavaa seuraa osan aikaa. Hyvä fiilis kesti niukin naukin kotimatkalle.

Jotenkin kaikki on vain niin tyhjää. Ja sellaisenaan todella pelottavaa. Joko mikään ei tunnu miltään tai ehkä tuntuu, mutta vain hetken. Mä haluaisin oikeasti taas tuntea eläväni. Ei mulla ole mitään halua kuolla, eläminen vain ei tunnu miltään.

Terapeutti kysyi jälleen sitä, mitä mun elämäni on / olisi, jos maailmassa ei olisi ketään mita kuin minä? Mikä on mun elämäni tarkoitus? Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tajusin nyt paremmin kuin koskaan ennen, kuinka paljon mun elämäni "tarvitsee" muita. Kuinka paljon mä kaipaan sitä, että voin olla avuksi muille. Panee miettimään, onko kyse sairaalloisesta riippuvuudesta vaiko kenties vain opittu tapa? Ja onko se paha asia? Vai hyvä?

Jos menis nukkumaan. Väsyttää.

Poliisi

Viime viikolla, torstai-iltana, pojalta tulee tekstiviesti, sisältönä suunnilleen , että hän oli leikkinyt lakalla ja tulella koulunpihalla ja myönsi sen olleen "vitun tyhmää", paikalle tuli kytät ja hän on ainoa syyllinen ja että kohta ne kytät varmaan soittaa. Sit hetken päästä toinen viesti "I am so sorry" ja kolmas "don't tell dad". Soitin pojalle ja sain suunnilleen selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut (hänen versionsa).
Meni tunnin verran aikaa siinä, että se poliisi sit viimein soitti. Juteltiin asiallisesti siitä, mitä on tapahtunut (poliisin versio) ja mitä tästä nyt sitten seuraa.
Rikosnimikkeenä on alustavasti "vahingonteko" ja se tulee todennäköisesti putoamaan "lieväksi vahingonteoksi" koska jäljet ovat pyyhittävissä. Sakkoja tulee suurella todennäköisyydellä. Tilannetta saattaa lieventää myös se, että poika on valmis itse putsaamaan jäljet.
Lastensuojeluilmoitus tietysti myös.

Osa minusta oli kauhuissaan, osa tyynen rauhallinen.
Ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua - kuten se, että koulu olisi palanut tai tuli tarttunut vaatteisiin - hirvittää. Pitää vielä vakavasti jutella siitä pojan kanssa.
Mielenkiintoista taas oli se, että tuo nosti minua ylös masennuksesta, tosin tilapäisesti, toi esiin tyynen rauhallisen asioiden selvittäjän, kriisityön tekijän. Ja kun tuon kirjoitin, tunnistin samalla tuon tyyneyden; sen saman koin, kun näin hukkumaisillaan olevan lapsen ja lähdin pelastamaan huomaamatta rannan teräviä kiviä, tai kun etelässä ollessa tytär näki vierestä hukkunutta nostettavan vedestä (oli n 1m päässä), tuli hysteeriseksi ja minä rauhoittelin, tai kun vanha mies kaatui rullaportaissa.
Tavallaan kaikissa näissä tilanteissa on yksi asia yli muiden - täydellinen tyyneys. Se ei tarkoita, ettenkö olisi kauhuissani, mutta kykenen hallitsemaan sen kauhun. Tai tässä tulella leikkimisessä, ettenkö olisi vihainen ja jopa haukkuisi pojan siitä. Olen silti tyyni. Enkä tällä tarkoita sellaista "hillitsen raivoni, olen kylmän tyyni", jollainen ex-mies on. Tytär sanoi sen olevan kamalaa.
Asiaahan ei voinut pitää salassa pojan isältä, poliisi vain kysyi soitanko minä vai soittaako hän. Minä soitin. Tuntui käsittämättömältä, että mies oli menossa nukkumaan, vaikka poika oli reilusti myöhässä kotiintulo ajasta. Poika jäi sit mun luo yöksi ja muutti samalla kamansa tänne. Puhelun aikana mies rähisi ja raivosi aikansa. Ei kuitenkaan sit enää, kun poika meni kamojaan pakkaamaan seuraavana päivänä.

Poika on nyt kotiarestissa meidän reissuun saakka. Ja tulee tekemään palkallisia kotitöitä, joista rahaa ei saa vielä, vaan niillä sit maksetaan niitä sakkoja. Jos tienattu raha ei riitä, niin otetaan kuukausirahoista, jos jää yli, hän saa ne sitten jälkeenpäin.

Sitä samaa, aina vaan

Tässä välissä oli jo pari mukavampaakin päivää, tai ehkä pitäisi sanoa, että ne ovat olleet vähän helpompia. Tänään onkin sitten taas ollut veto pois.
Ei mitään itsetuhoa, väsyttää vaan ihan kokoajan, eikä mikään kiinnosta.

Yö oli repaleinen ja se tietysti verottaa vähän, mutta nukuin jo yhdet pitkät unet ja taas väsyttää.
Olen odottanut aurinkoista päivää. Ruska on upea, mutta sitä pitää kuvata auringossa. Tänään paistoi aurinko, mutta en innostunut menemään ulos, saati kuvaamaan.
Telkassa pyörii parhaillaa leffa, jota olen odottanut varmaan pari viikkoa. Siellähän pyörii, tallentuu kuitenkin, katson sit joskus.

Eilen sain tietää, että exällä on uusi. Olen kuulostellut tunteitani ja todennut, että olen oikeasti onnellinen hänen puolestaan. Kunhan se ei häiritse lapsia. Eilen vein pojan isälleen puoli 11 illalla, eikä mies ollut vielä tullut kotiin naisensa luota. Poikaa se ei kai häiritse, mutta jotenkin musta tuntuu pahalta, että sen vähän ajan, mitä poika hänen luonansa on, niin hän ei ole paikalla ;( Tytär on puhunut, että muuttaa sinne, nyt kun koeviikko on ohi. Hänen kohdallaan tällaiset pitkät illat eivät käykään päinsä. Tytär oli isäänsä jo yhteydessä, en tiedä sopivatko jotain. Yritän olla puuttumatta, mutta se on vaikeaa. Sen verran toki minun on kysyttävä, että tiedän muuttaako sittenkään nyt ja jos, niin kuinka kauaksi aikaa.

Huomenna pitää lähteä liikkeelle, vaikka ei ole mitään sovittua menoa. Pakko vaan lähteä, muuten juurrun tähän sohvalle.

Ranteet auki?

En sunnuntaina halunnut tätä kertoa, mutta mulla meni sunnuntai aivan ranteet auki fiiliksissä. Katselin jo unilääkkeitä "sillä silmällä". Lähdin kauppareissulle kävellen, karkuun ajatuksiani, kaaduin ja kipu helpotti ahdistusta. Siinä vaiheessa aloin miettiä veitsitelinettä.... Auton alle ei sentään mieli tehnyt. Tsemppasin kauppamatkalla, etten itke - kun on kaikki myyjät tuttuja, ei halua näyttää itkeneeltä.
Kotiin päästyäni olin sen verran rauhallinen, että pystyin halitsemaan tilanteen, Jutustelun naisten tuella. Kaikilla pitäisi olla oma Jutustelu!!

Kun olin hakenut tytön illalla bussipysäkiltä kotiin, otin (sallitun määrän) unilääkettä ja nukuin.

Maanantaina sitten puhuin lääkärin kanssa. Masennuslääkkeitten määriä nostettiin (syön siis kahta) ja lisäksi Diapamia "etupainotteisesti", jos ahdistus iskee. Ei sitä siellä sinällään tutkittu tai määritelty, mutta tiedän jo suoraan olostani, että ollaan vakavan masennuksen puolella - taas.


Maanantai-iltana uskaltauduin myös kertomaan tyttärelle. Mietin sitä paljon; kuormittaako tieto tyttöä vai helpottaako, kun tietää, miksi mä oon nyt tällainen. Koomista tilanteessa oli se, että sain häneltä neuvoja ;) Mutta onpa hän vastaavaa kokenut eli tiesi mistä puhui.




Nyt tilanne on vähän parempi. Masennus sinällään on vakavaa, mutta sikäli kokonaistilanne paremmalla tolalla, ettei ole itsetuhoajatuksia. Se oli todella pelottavaa.


Tärkeää kuitenkin mulle se ajatus, että jos vahingoitan itseäni, vahingoitan myös lapsiani. Ja koska en halua vahingoittaa lapsia, en tee itselleni mitään !!!!!

Masennuksesta vielä

Kuinka arvottomaksi voi ihminen itsensä tuntea?

Jos tekee, ei kiitetä. Jos ei tee, haukutaan. Tuota se elämä oli joskus aiemmin, ennen eroa. Nyt tulee tytöltä vähän samaa palautetta. No, ei aivan. Kehui se, kun olin imuroinut ;)

Hämmästyttävää on se, että tyttö on sairastanut masennusta itsekin. Vaan nyt ei tunnu yhtään muistavan, millaista se on.
Miltä tuntuu sisimmässä, kun päivän "urotyö" on päästä sängystä ylös?
Kun ajatuskin ulos lähtemisestä uuvuttaa?
Kun toivoo, että joku muu tekisi ja hyväksyisi, kun itse ei pysty eikä jaksa?

Poika piipahti ja sanoi muuttavansa takaisin alkavalla viikolla. Ehkä.
Toisaalta mukavaa. Toisaalta,..... voisi tehdä hyvää olla muutama päivä yksin, ilman velvoitteita. Ehkä.

Siivouspäivä

Olin eilen katselemassa Saanan ja kummpaneitten (*vilkuttaa*) tulishowta - ja kuvaamassa.

http://www.flickr.com/photos/m_ag/sets/72157631652989197/

Sateesta huolimatta tekeminen hiukan virkisti, onnistuneiden kuvien saaminen ilahdutti. Kotiin saapuessa tytär oli siivoillut (lähinnä tavara rintamalla) ja pyysi mua imuroimaan. Eilen ei irronnut, nyt sit imuroin paitsi lattiat, myös sohvan ja nojatuolit.

Nyt on hyvä mieli siitä, että on siistimpää. Mutta surettaa vähän se, että lapsen (no nuoren, kyllä te tiedätte mitä tarkoitan) pitää olla se tekemisen alkuun panija. Että toisen pitää ottaa vastuu ja "tuupata". Miksen voi saada tätä liikkeelle itse?

Omasta itsestä ja ympäristöstä huolehtiminen on ihan hukassa.
Ei saisi olla niin, että lapsen täytyy tehdä se aloite.

Nyt muutaman viikon, ehkä kuukauden, olen alkanut taas jaksaa kiinnostua oman ihoni hoidosta. Ehkä siinä vaikuttaa se, että tuotteet tuntuvat hyvältä käyttää, vaikutus on näkyvä - ja myyjäkin on mieleinen ;) Tai se mitään "ehkä" ole, vaan ihan just. Neljä vuotta elämää meni ohi, ja ihossa näkyy hoitamattomuus. Nyt yritän jaksaa pitää tätä yllä.

Neljä vuotta. Pari kuukautta vaille. Niin kauan on siitä, kun sairaslomat, leikkaukset, työkokeilut, kuntoutukset, päänsäryt,.. alkoivat. Kymmenes osa elämästäni on mennyt painiessa tämän kanssa. Eikä se suinkaan ole vielä ohi. Tuleeko koskaan olemaankaan? On vaikea luottaa tulevaan.

Tytär ilmoitti muuttavansa ehkä ensi viikolla isälleen ja viipyvänsä taas useamman viikon. Vastahan hän siellä oli. Vai eikö? Hän kyllä sanoi, kun kuulostin kuulemma surulliselta, että ei hän ole siellä siksi, että viihtyisi siellä paremmin, vaan koska haluaa antaa myös isälleen mahdollisuuden. Jotenkin tuo kuulostaa minun blogiltani, lukeekohan tyttö sitä?? Eikun siis tätä?

Masennus

Miks kukaan ei ole keksinyt kunnollista parannuskeinoa masennukseen? Mulla on smmoinen olo, ettei pitäisi olla mitään syytä olla masentunut, mutta mieliala on syöksykierteessä alaspäin.

Ja oikein tyyppiesimerkkinä onkin.
- Voisin nukkua vuorokauden ympäri, paitsi että unta ei riittänyt. Siis väsyttää vaan ihan sikana.
- Asioita pitäisi tehdä, mutta ei jaksa, ei huvita, ei kiinnosta. Kaikki on jotenkin yhdentekevää.
- Noitten ihanaisten nuorteni kanssa jaksaa väähän tsempata, mutta ei muuten.
- Tavallaan tekis mieli juoda pää täyteen. Paitsi ettei voi - eikä  jaksa.
- Muisti pätkii normaalia pahemmin, sanahaku iohan hukassa.
- Kirjoitusvirheitä näyttää tulevan, kestäkkää, ei huvita korjata.
- Varsinaisesti ei ole mitään itsemurha-ajatuksia, mutta siitäkin tulee mieleen vähän semmoinen ajatus, että mitä väliä. Tosin tässäkin o mukana sitä, että en halua tehdä sitä lapsilleni. Ja toisaalta aikoinaan lupasin tärkeälle ystävälle - kai tuo lupasus sitoo edelleen.
Elä'mä vaan ei huvita.

Tääkin ehti olla parempi jo välissä. Onko kyse sit kaamoksesta vai mistä, en oikein tiedä.

Yksinäisyys

Oli hauska ja seurallinen viikonloppu Tallinnassa ihanaisten Jutustelijoiden kanssa.

Nyt yllättäen tänään iski todella vahva yksinäisyyden tunne - ja masennus paheni siitä. Tai ehkä pitäisi puhua alakulosta, kun lienee tilapäistä, toivottavasti. Mutta mikä on oikea tapa muotoilla se, kun keskivaikean masennuksen keskelle tulee lisää mielialan laskua??

Kuljen kaupungilla lähes päivittäin, tapaan samoja ihmisiä = häiriköin, kun heidän pitäisi saada tehdä työtään. Kaikki oikeat ystävät ovat päivisin töissä ja iltaisin - ymmärrettävästi - viettävät aikaansa kotona perheensä kanssa. Itsellä ei ole mitään eikä ketään. Näinä hetkinä aina kaipaan ihmistä vierelle. Pystyn jopa ymmärtämään sen, että jotkut mieluummin jäävät huonoon parisuhteeseen tai hankkivat "pakosti" uuden. Minä en halua ketään pysyvää tähän, mutta olisi ihanaa, kun aina toisinaan olisi joku.

On jotenkin pelottavaa havaita, että tämä lähes tulkoon ahdistaa - tai ei "lähes tulkoon" vaan todellakin ahdistaa. Pelottavaa siksi, että kyse on tavallaan pienestä asiasta ja tavallaan kuitenkin isosta. Olen itse valinnut tämän tien, mutta en koskaan olisi uskonut että yksinäisyys voi ahdistaa.


Olen välillä löytänytkin mukavia ihmisiä. Vaan lopulta kuitenkin kyse on vain "tuttavuudesta", ei edes kaveruudesta, saati ystävyydestä.

Pitäisi keksiä jotain.....

Parempaa - kait

Välit korjattu, ainakin hentoisesti.

Tytär haukkui tyhmäksi, kun kesäkolli on tulossa.

Tytär totesi, että pisteet laskevat rajusti, jos ostin ryppyvoidetta. No en ostanut!

Päin helvettiä

Olen maininnut tuossa pariin otteeseen tämän flirttikamun. Kunnolla ei ole voinut tutustua, kun aika on niin rajattua.

Tänään oli tarkoitus mennä kahville tai syömään ja juttelemaan. Hänellä vain oli asiakkaita, joiden kanssa meni aikaa - ja minä odotin. Ja kun sitten oli tarkoitus lähteä, osui paikalle lupaavan tuntuinen asiakas, joten jäin istumaan siihen ja hän myymään, käytti minua esimerkkinä ja myös vahvistamaan sanojaan. Tämä naisasiakas on jonkun konsulaatin palkkalistoilla, rahasta ei ole pulaa.. Hän oli vaikuttunut tuotteista, mutta halusi miettiä asiaa yön yli. Ystäväni alkoi kuulostaa siltä, että painostaa asiakasta. Hän helposti unohtaa kuunnella mitä toinen sanoo.
Minä tein sen virheen, että hieman hyssyttelin ystävääni, ottamaan vähän rauhallisemmin. Huomasin kyllä, että sen jälkeen hänen käytöksensä minua kohtaan muuttui.
Asiakas alkoi selvästi hermostua tilanteeseen. Kun ystäväni hetkeksi poistui, asiakas sanoi minulle, että hänestä on mukavaa että olin siinä, koska olen niin rauhoittava ja toimin psykologisesti miellyttävästi.  Tai jotain sinnepäin.

Asiakas ei ostanut, ei halunnut edes ilmaista lahjaa. Hän sanoi myös loppuvaiheessa, että ystäväni oli sanonut jotakin loukkaavaa. En kyllä sitä itse huomannut, mutta toisaalta en ihmettele, koska hän myi liian agressiiviseen sävyyn, kun kyse oli juuri tuosta henkilöstä.

Kun asiakas poistui, sanoin ystävälleni heti, että olen pahoillani jos loukkasin häntä. Hän vaikutti vihaiselta, halasi vähän huolimattomasti, kätteli ja käski minun lähteä pois. Hänen oli nyt jäätävä tekemään työtä, jotta myyntitavoite saavutetaan. Ja vaikutti olevan sitä mieltä, että minä olin syy siihen, ettei asiakas ostanut. Kysyi minulta, aionko tulla heille töihin. Ja kun sanoin ei, hän aika töksähtäen heitti jotain siitä, että minun pitäisi jättää sitten myyminen hänelle, kun hän on ammattilainen siinä.

Lähdin pois ja itkin koko kotimatkan. Metrossa vieressäni istunut nainen aivan loppumatkasta kosketti osaa ottavasti kättäni. Kysyi vain, onko surua ja jatkoi, ettei tarvitse sanoa mitään, mutta saa, jos siltä tuntuu. Hän kyllä sai minut itkemään uudestaan - mutta tuntui hyvältä, että joku ventovieras välitti.

En sanonut ystävälleni, mitä olen tehnyt työkseni. En kertonut, että olen toiminut asiakasrajapinnassa ja tiesin tasan tarkkaan mitä tein. Laitoin metrosta sähköpostin, jossa pyysin anteeksi, mutta että myös hän oli loukannut minua sillä, ettei luottanut. Ja sanoin, etten tule takaisin, ellei hän itse pyydä.

En tiedä kykenenkö pysymään poissa, hänessä on jotakin niin kiehtovaa. Mutta ehkä menen vain sinne nurkille, jos oikein koville ottaa. Tai kun tarvitsen lisäostoja, menen mielenosoituksellisesti ostamaan joltakulta muulta. Ellei hän sitten ota yhteyttä. Minulla on ikävä jo nyt. ;(

Jotain positiivistakin. Kesäkollille taisi viimein mennä perille, että en kestä jatkuvaa rakkauden vakuuttelua, enkä halua olla yhteyksissä joka päivä. Hän tulee tänne talvella, sitä en kadu - ainakaan kovin paljoa...

Miehiä ja migreeniä

Taisi olla iso virhe päästää kesäkolli liikkeelle. Nyt tulee yhteydenottoja taas joa ikinen päivä. Oli ollut jo kauan ehkä kerran viikkoon tms. Olen yrittänyt hänelle kertoa, että jatkuvat rakkauden vannomiset työntävät minua pois, hän ei usko - tai ymmärrä.

Flirttikamu ..... ;)
Flirttailu on ihanaa. Hymy säilyy huulilla kauan.

Vaan nämä perhanan migreenit. Menossa tämän kuun 15., jos olen pysynyt laskuissani.

Hemmetin poika

Poika on ruvennut polttamaan. Se nukahti tohon nojatuoliin ja mä yritin sitä siitä saada siirtymään sänkyyn. Huomasin, että käsissä haisee tupakka. Kysyin, poltatko? Uninen "Joo!" Mutta ei se siitä mihinkään siirtynyt. Vähän ajan päästä "Paljonko poltat?" Käden heilautus. "Joka päivä?" "About joo"

Ja mä oon niin luottanut tohon poikaan. Sekä siihen, että sillä olisi enemmän järkeä että siihen ettei se valehtele (joo vaatteet ja hiukset haisee kun toiset polttaa). Nyt en tiedä mitä uskoa; porukassa liikkuu alkoholia ja huumeita...

Mä olen oikeasti todella huolissani - ja surullinen. Miksi näin?

Mä olen heikko

Kuvittelin aina, etten ole intohimoinen tai kaipaisi seksiä. Näin ihan suoraan sanoen. Nyt tunnen itseni tältäosin paremmin - enkä oikein tiedä miten suhtautua itseeni.

Olin heikko, päästin "kesäkollin" takaisin elämääni. Juttelimme äsken tunnin fb-chatillä, videokuvan kera. En voi kieltää, etteikö siinä olisi huomannut, että ikävä on minullakin. Toisaalta tulin surulliseksi, hän kaipaa minua niin kovin. Ja heikkona hetkenä lupasin, että hän voi tulla tänne tammikuussa, kun lapset ovat reissussa. Puoliksi olen iloinen, puoliksi kadun jo nyt. Mutta tätä en voi nyt perua.

Hulluinta on se, että samaan aikaan (ei siis kellonaikaan vaan yleisesti viime päivät) olen käynyt armotonta flirttailua erään miehen kanssa. Tuo mies kiehtoo minua. On myös sikäli turvallinen, ettei mitään sitoutumisvaaraa ole. Vaikuttaa siltä, että viehtymys on molemminpuolista. Se, jääkö kaikki puheeksi (mikä sekin on niin hauskaa) vai mennäänkö tekoihin - se jää nähtäväksi.
Kevytkenkäisyyden tunne nostaa taas päätään: Olenko "huono" ihminen?
Flirttailu on kuitenkin elämän suola. Se, kuinka siitä saa virtaa, on uskomatonta.
Flower pot, hän on 29v.

(Flower pot on kuulemma nykykielessä tapa sanoa "asiasta toiseen" tai "asiasta kukkaruukkuun" - sain oppitunnin tästä parisen viikkoa sitten tyttäreltä)

6kk -> 16kk

Sovituista 6kk:sta tulikin sitten 16kk. Lyhin mahdollinen aika on 1v ja lääkärini päätti sitten laittaa saman tien vuoden loppuun - ensi vuoden.

Viikko sitten oli viimeinen työpäivä. Mennessä olo oli haikea, pois lähtiessä vapaa. Nyt en enää tiedä.

Päänsärkyjä on jatkuvasti, vaikka uusin estolääke kohtuullisen hyvin pureekin.
Piha on kesken, talvikin tulee joskus. Haikailemani siirtonurmikko ei taida toteutua - paitsi, että se on kohtuu kallista, niin sitä saa vain 25neliömetrin kokoisissa erissä.
Ulkona on ämpäreissä vielä kasveja odottamassa maahan pääsyä. Minä odotan migreenilääkkeen vaikuttavan ensin - sitten on kasvien vuoro.

Eilen hain ex-anopilta sinivuokon valkoista muunnosta. Yksi mätäs minulla sitä jo on, nyt sain toisen. Mummi muuttaa ja arvokasvi pitää pelastaa. Arvokas siksi, että se on tuotu hänen kotisaareltaan, Mantsin saarelta, Karjalasta, rajan takaa. Itselläni on toinenkin arvokasvi. Mehitähti, jota kasvoi isoäitini kotitalon portaan pielessä. Sekin on tuotu rajan takaa..

Viime viikolla juttelin erään henkilön kanssa. Eipä ollut suomalainen taaskaan ;) Hän ei meinannut uskoa, että MINÄ olen suomalainen. Puhun kuulemma liian sujuvaa englantia - ja olen aivan liian avoin. Ne on ne karjalaiset juuret. Vaikka olen karjalasta vain osin, olen aina ollut ylpeä niistä juurista. Sieltä minä miellän olevani, vaikka se on vain osa.

Väsymys on välillä suorastaan piinallista. Saatan nukkua illalla useita tunteja - ja sitten valvotaankin taas aamuyöhön ja herään joskus puolilta päivin. Vaikka rytmi on sekaisin, ei se mielestäni yksi selitä sitä, miksi nukun jopa 12h/vrk. Toki olen nukkunut paljon ennenkin, mutta nyt tämä on taas pahentunut. Migreenitkö?

Minun pitäisi "kuntoutua" näiden kuukausien kuluessa. Mitä se tarkoittaa?
* Laihtuminen olisi varmasti hyvä idea
* Fyysisen kunnon kohottaminen myös
* Mutta miten kuntoudutaan masennuksesta?
* Entä migreenistä?

~~~~

Kesäkolli jaksaa julistaa rakkauttaan. Onneksi vain FB-viestein. Tahti on harventunut. Vastailen kyllä, en yleensä samana päivänä enkä kovin monisanaisesti. Toisaalta tuntuu pahalta hylätä toinen, joka selkeästi kaipaa niin kovin, mutta.... Mitä muuta voin? En rakasta häntä, en pysty vastaamaan niihin tunteisiin, joita hänellä on, niin tarpeisiin. En halua valehdella, eikä totuus tunnu menevän perille. Voisin olla ystävä, mutta ei ystävälle puhuta vain ja ainoastaan rakkaudesta.

Pitäisi etsiä joku muu ;) Vaan olisiko sekään niin hyvä ajatus, en tiedä. Ehkäpä vain annan ajan kulua ja jos joku kävelee vastaan, ehkä tartun tilaisuuteen, ehkä en.

Masennus iski

Sovimme työnantajan ja työterveyshuollon kanssa, että haetaan mulle täyspäivästä kuntoutustukea ainakin 6kk. Ajatuksena on se, että saatais mut "kerralla kuntoon". Hah!

Lähtökohta on hyvä. Ei sairaslomaa, joka olisi palkatonta. Ei potkuja.

Nyt kun tänään sitten olen järjestellyt asioita, selvitellyt ja kertonut eteenpäin, iski yllättäen aivan järkky ahdistus ja masennus. Enkä mä oikein ymmärrä itsekään miksi. Tuntuu vaan niin pahalta.

Pohdiskelua

Mä olen miettinyt, mitä mä teen tälle kämpälle, kun lapset muuttavat pois.

En siis suinkaan odota sitä, mutta nyt kun tyttö on isällään ja poika huitelee kavereitten kanssa, niin väistämättä tulee mieleen ajatus siitä, että tällaista täällä sitten tulee olemaan.

Haluanko asua lähes 100neliöistä asuntoa yksin?
Raaskinko luopua tuosta pihasta, jota nyt hikipäässä rakennan?

Jos jäisin tähän saisin vierashuoneen, työhuoneen ja makuuhuoneen. Tilaa riittäisi. Mutta asuntolainaa maksan vielä kauan....

Jos taas luopuisin, hankkisin pienemmän asunnon, jäisi rahaa ehkä jopa yli ja elämä olisi sen puoleen kevyempää. Jos on piha, sinne voi aina tehdä uuden upeuden. Jos ei ole pihaa - no, se on sen ajan murhe. Tosin miten ihmeessä saisin kaikki kirjani mahtumaan pienempään, kun nytkin tuntuu siltä, että pitäisi saada lisää hyllytilaa.

Mutta ehkäpä nuo eivät ihan heti halua pois. Tai tyttö ehkä haluaakin, se surettaa.

Ei migreeniä tänään

Tasan viikko sitten oli edellinen ei-migreeniä-heti-aamusta -päivä. Nyt tänään kans ;)
Piha kaipaa laittajaa, sinne siis.

Postaukset on aika lyhyitä. Ei ole mitään sanottavaa ;(

Tyhjää tai itkua

Masennuksen inhottava puoli; joko mikään ei tunnu miltään - tai sitten kaikki ahdistaa ja itkettää.

Halusin kirjoittaa, mutta nyt ei tule mieleen yhtään mitään. Pihalle pitäisi mennä, mutta aloittaminen on taas niin vaikeaa. Inhoan tätä tunnetta, tyhjyyttä.

Huomenna "sukujuhliin". Pitää skarpata. Ehkä tämä tästä.

Sairaslomalla - vaihteeksi

Migreenit ja masennuksen paheneminen veivät sitten taas sairaslomalle.

Tavallaan on helpottavaa, kun ei tarvitse pelätä aamuja - siis sikäli, että onko migreeni vai ei, pystyykö töihin vai ei. Ei tämä ole kui 2 vkoa, mutta ennen töihin paluuta on uusi lääkäriaika.
Toisaalta työntekoa kaipaa. Ei tarvitse miettiä (vaikka aina se mielessä onkin) sitä, kauanko töitä vielä on, joko kohta irtisanotaan.

Ahdistaa

Tytär on isällään.

Ahdistaa, koska tuntuu siltä, että hänen olisi siellä parempi. Tuntuu siltä, että en osaa pitää hänestä huolta, en siten kuin hän sitä kaipaisi. Vaikka en kyllä edes tiedä, mitä hän kaipaisi. En, koska hän ei kerro minulle.
Rakastan sitä lasta niin paljon, mutta hän työntää minua pois, kauemmas.

Poika on täällä. Tekee jotain huoneessaan, kuuluu nakuttelua. Siitä olen iloinen. Siis että on täällä ;) Ihanaa, että edes hänen kanssaan tuntuu asiat sujuvan. Ainakin tuntuu, toivottavasti siitä olen oikeassa.

Migreenit ovat poissa, nyt - vaan kuinka kauan? Pelkään sen alkavan taas. Se on niin näännyttävää. On hirveää olla, kun koko olemassaolo kiertyy yhden asian ympärille - sen että pää halkeaa. Kun päätä säerkee, ei elämään mahdu mitään muuta. Ja silloin jää toisista ihmisistä huolehtiminen niin vähiin.

Perheessä ei saisi koskaan olla kuin yksi sairas. Siis kroonisesti.

Migreenit

On käsittämätöntä miten migreenit voivat loppua näin, kuin seinään. 39 kohtausta heinäkuussa - elokuussa vasta 1. Mutta en valita ;) On vain vaikea uskoa, että päähän ei satu. On ihanaa herätä ilman kipua. Nauttia auringon valosta, kun se ei satu silmiin.

On niin hyvä fiilis, että linkitän tähän yhden mun lemppari ruusun:
http://www.flickr.com/photos/m_ag/5758087105/in/set-72157627615095070

Nyt nukkumaan, huomenna töihin. Onkohan tää sit vika viikko??

Mitä oikein teen väärin?

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tytär on alkanut vihata mua. Samalla tavoin kuin aikoinaan isäänsä...

Voiko syynä olla vain se, ettei hän ymmärrä tai hyväksy mun sairauttani? Eikö hän usko, että teen kaiken taistellakseni tätä vastaan? Että väsymykseni on aitoa? Että kymmenet migreenit kuukaudessa vievät paitsi voimat myös elämänhalun?  Eikö hän ymmärrä, että vaikka olisin kuinka väsynyt tai kipeä, olen aina ollut saatavilla ja tulen aina olemaan? Eikö hän ole huomannut sitä?

Vai onko isänsä myrkyttänyt hänen mielensä? Hän nimittäin ei koskaan ole uskonut, että en voi tälle mitään, hän ajatteli aina (ainakin ennen), että olen vain laiska, että olen vain saamaton...

Vai onko tässä kuitenkin (edelleen) kyse ruoasta? Muistan hyvin, kuinka riitelimme vuosi sitten kesällä. Kuinka väitin hänen olevan anorektikko ja hän suuttui ja huusi vastaan. Tuon riidan jälkeen yritin uudestaan oppia luottamaan siihen, että hän on terve. Tuo luottamushan sitten kuitenkin johti siihen, etten nähnyt hänen laihtumistaan. Kuinka sairaalajakso tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Riitelemme ruoasta nykyisinkin. Tyttö on syyllistänyt minua koko kesän siitä, ettei pöytään ilmaannu 2 lämmintä ateriaa päivässä - ilman että hän itse nostaa sormeaankaan. Lähikaupassa on tili, jolle voisi itse käydä ostamassa ruokaa. Ja varmasti olisi hyväksi oppia tekemään jotakin itse - vaikka se olisi sitten vain yksi tai kaksi ruokaa. Mutta ei. Minun pitää aina laittaa ruokaa, vaikka minulla olisi tekemistä ja hän vain on itsekseen. Toki toisinaan sentään lähtee kauppaan pyynnöstä, mutta liian usein sekin on taistelun takana.

Aikanaan, kun tyttö oli todella masentunut ja itsetuhoinen, ajattelin että pahinta olisi oman lapsen kuolema. Tämän hetken tunteeni on kuitenkin se, että olen menettänyt hänet jo, toki kuolema olisi vielä pahempaa, mutta tämäkin on todella vaikea kestää. Toisaalta ymmärrän nyt hyvin, kuinka tuskalliselta tytön viha lienee isästään tuntunut.

Tyttö on myös syyttänyt minua suoraan vasten kasvoja siitä, että käännän poikani isäänsä vastaan ja että poika on liian laiha enkä tee mitään. Poikaa ei tarvitse kääntää, hän on ihan itse pettynyt isäänsä, osin syystä, osin varmaankin murrosikään kuuluvana ajanjaksona.

Mutta onko hän liian laiha? Onko toinenkin lapsistani sairastumassa ilman että näen sitä? Poika on laiha, mutta suhteessa siihen, millainen isänsä oli nuorena - tai veljeni - mielestäni poika ei ole läheskään yhtä laiha. Siksi en pysty uskomaan, että tilanne olisi oikeasti vaarallinen. Toki pojan ruokavaliossa on paljonkin parantamisen varaa, liikaa makeaa, liian vähän oikeaa ruokaa. Siltä osin jonkinlainen muutos on saatava aikaan, mutta miten?

Yhdestä asiasta voin kuitenkin olla todella onnellinen. Tyttö on löytänyt itselleen aidon rakkauden ;) Toivottavasti se kestää!

Irtisanomisia

Töissä YT:t on neuvoteltu loppuun, irtisanomiset alkavat puolesta kuusta.

Koko kesän olen osannut ottaa rennosti, nyt alkaa hermostuttaa.

Uusi kuukausi, uusi migreenitilasto

Heinäkuu oli yllättävä. Migreenittömiä päiviä oli melko runsaasti; se ihana 5 päivää putkeen ja 3 irtopäivää. Silti minulla oli 39 kohtausta!

Elokuu alkoi. 1. päivä, 1 migreeni jo takana, toinen varoittelee puutumuksella ja hennolla paineella oikeassa ohimossa.

Miehet

Pohdin itsekseni, teinkö oikein, kun hätistelin "kesäkollin" Lontooseen. Ja kun kieltäydyn hänen rakkaudestaan.

Olin yhteydessä siihen edelliseen mieheen (ei siis ex-avio), olemme pitäneet yhteyttä epätasaisesti, hänelle olen voinut puhua tästäkin kesästä. Tunsin itseni suunnattoman kevytkenkäiseksi puhuessani yhdestä rakastajasta toisen kanssa;)

Oli mielenkiintoista - ja toisaalta hieman huolestuttavaa - havaita, että fyysinen halu suorastaan kuohuu välillämme. Vaikka keskustelisimme mistä tahansa, yllättäen huomaamme puhuvamme jälleen "siitä". Rakkaudesta ei kummallakaan ole kyse, vain halusta. Yhtälö vain on meille mahdoton. Pysyvämpää ei voisi olla missään muodossa ja uudestaan tapaaminenkaan ei ole varmaa. Mutta molemmat toivovat...!

Ja miten tämä liittyy kesä-mieheeni? Hän olisi halunnut jäädä Suomeen, tapailla minua - ja seksiä olisin saanut enemmän kuin tarpeeksi. Hän olisi voinut hyvin toimia "lääkkeenä" kutinaani.
Minä lähetin hänet pois enkä halua tavata, vaikka juuri nyt kaipuu onkin suuri.

Tein oikein, kyllä sen tiedän. Hän rakastaa minua, minä en häntä. Jossakin välissä hän olisi kärsinyt. Myös mustasukkaisuutta oli ilmassa, kohdistuen aivan väärään suuntaan. Ystävään, jonka lihakset pistivät FB-kuvasta hänen silmiinsä - hän kun oli kuitenkin painonnostaja. Ja minusta olisi ollut väärin käyttää häntä toisen korvikkeena.
Sinä aikana, mikä meillä oli, en haikaillut edellisen perään. En minäkään niin laskelmoiva ole.

Sen verran pitää kuitenkin pitää puoliani, että ei minulla sitten muita ole ollutkaan.

Takaisin töihin

Tänään ensimmäistä päivää loman jälkeen töissä.
Jo herääminen aamulla oli tuskaa. Nyt tekisi mieli nukkumaan.
Yt:t jatkuvat loppuviikosta - saa nähdä kauanko töitä riittää; loppuuko tähän vai tuleeko muutto Kiloon syyskuussa. Kumpikaan vaihtoehto ei juuri houkuta.

Tapasin ystävää tänään *vilkuttaa*. Miksi yhteyttä ei tule pidettyä, vaikka asutaan melko lähellä toisiamme, molemmilla nuoriso tulee toimeen omillaan eikä ole miehiäkään riesana - ja silti 1-2 krt/ vuosi?

Pitäisi mennä ruokakauppaan, ei huvita eikä jaksa. Judoa katson - ellen nukahda....

Särjetty sydän

Viikot ovat vierähtäneet. Aika kuluu sukkelaan, kun on kivaa. Ja kun päähän sattuu riittävästi, ei kone kiinnosta.

Se 2 yötä muuttui koko viikoksi ja pariksi varastetuksi hetkeksi vielä sen yli. 10 päivän hauskuuden jälkeen vein hänet lentokentälle ja lähetin Lontooseen. Sitä seuranneen viikon-puolentoista aikana rakkauden tunnustukset muuttuivat kiihkeämmiksi, kaipuu kovaksi, kerjääminen siitä milloin tulen Lontooseen jatkuvaksi. Puhelin soi päivittäin, useitakin kertoja,.... Olin jo aiemmin sanonut hänelle, etten rakasta häntä, hän oli kyllä rakastajani sen yhden ihanan viikon ajan. Hiljalleen tilannne alkoi ahdistaa pahemmin ja pahemmin, viikossa olin jo aivan sekaisin ja lopulta jopa peloissani. Hain ihanilta Jutustelijoiltani tukea ja rohkeutta ja ilmoitin miehelle, etten tule Lontooseen. Etten rakasta häntä ja hänen olisi parempi etsiä ja llöytää itselleen joku, joka rakastaa häntä. Kielsin soittamasta. Toistaiseksi olen vielä jutellut kerran tai kaksi FB viestien välityksellä, nyt hän kerjää saada tulla talvella tänne. Sanoin että mietin, vaikka tiedän, etten halua hänen tulevan. Seksin vuoksi tekisi mieleni sanoa, että tule vaan - mutta tämä luultavasti alkaisi vain alusta.

On hirveää, kun mies itkee vuokseni. Olen särkenyt hänen sydämensä ja se sattuu kyllä minuunkin ja paljon. Hän oli mukavaa seuraa ja peto sängyssä, minun mieleeni sopivan raju ja ihanan iso. Mustelmia vähän tuli, mutta ei mitään sellaista joka olisi tarkoituksella tehty satuttamaan. Vaikka en rakasta häntä, kyllä minäkin häntä hieman kaipaan. Oli ihanaa illalla saada laatu-seksiä, käydä nukkumaan toisen syliin ja aloittaa aamu siitä, mihin illalla jäätiin. Ja kuitenkin, se ei ollut kaikki, me puhuimme myös. En tosin tiedä kauanko puhuttavaa olisi riittänyt, kun se koostui usein siitä kuinka paljon hän rakastaa minua. Kyllähän sitä lepertelyä aikansa kuuntelee, mutta rajansa kaikella.

Kun rakastaja poistui takavasemmalle, alkoi pojan konfirmaatiovalmistelut.
Oman tuntemukseni mukaan poika oli pettynyt siitä, että isänsä ei tullut vaan lähti Eurooppaan muutamaa päivää ennen. Ei tuo sitä sanoin myönnä, mutta muu käytös, muut kommentit isästään, ym kertovat omaa tarinaansa. Pettymystä tietysti pahensi se, että mummin sisar vietti juuri samana päivänä 40v hääpäivää ja sinne sitten livahti se puoli sukua - toisaalta syy oli helpommin ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä. Ja mummi pitää jonkunmoiset kestit vähän myöhemmin. Kun sitten kummitäti vielä petti, särkyi sydämeni, kun näin pojan ilmeen. Vieraina oli sitten enää veljeni, joka on myös kummisetä, poikansa kanssa, isäni ja naisystävänsä sekä tyttäreni poikaystävä, joka oikeastaan kuuluu kalustoon ;) (No, ehkä tuo kuulostaa rumalta, kuuluu omaan väkeen lienee parempi). Oli kiva, kun nuoret tulivat kirkkoon mukaan.

Migreenien osalta elämä on ja menee. Päätä särkee käytännössä joka päivä, joskus vain vähän sillain, ettei siitä juuri välitä, joskus niin, että toivoo vain kuolevansa pois. Pääosin 1-2 kertaa päivässä otan täsmälääkkeen ja sen avulla yritän selvitä päivästä. Pahin päivä on ollut sellainen, jossa kolmas kohtaus on alkanut 14h ensimmäisen jälkeen (ja lääkkeitä saa ottaa max 2krt/24h), jolloin otin sitten ibuprofeiinia 600mg+parasetamolia1g+diapamia5mg. Ja jouduin vielä tuonkin usimaan saman vuorokauden aikana. 4 kohtausta vaan on liikaa. Tänään puhelimitse neurologi totesi, että puretaan pois tuo uusi estolääke pois, kun se kerran ei pure - ja sivuvaikutuksia kuitenkin tuottaa. Tapaamisaikaa käski varailla, että mietitään seuraavaa suunnitelmaa.

Tässäpä näitä tällä erää. Oli kivaa, kun saimme kämpän siivottua juhlia varten. Nyt vaan pitää yrittää saada se myös pysymään siistinä ...

Ei lapsille

Kerroin tästä metrotapauksesta, joka muuten on vain 3v mua nuorempi. Se johti kahteen hyvin kuumaan yöhön, joitsa on pakko sanoa jälkeenpäin, todella tarvitsin sitä. On helppoa sanoa, ettei kaipaa seksiä, kun on kauan ilman. Ja kyllä se alkuun olikin vähän hakemista, mutta kun vähän harjoittelee (= illalla, yöllä, aamulla, yöllä ja aamulla), niin ...

Hieman hankalampaa on se, että hän oli juuri aikeissa ruveta tekemään lähtöä maasta, kun täältä ei saa kunnollisia töitä ja alkoi jo ekana iltana puhua, että jääkin tänne. Ei minun nurkkiini tms, mutta minun vuokseni. Se oli ahdistavaa, oikeasti. En minä häntä rakasta, ihan mukava on, mutta ennemminkin sanoisin, että nautin tästä osittain juuri siksi, että hän lähtee. Mutta on vaikea sanoa uudestaan ja uudestaan, että en halua hänen jäävän. On myös yksi syy, miksi en oikein pysty kunnioittamaan häntä (toki sikäli että hän kertoi); hän on aiemmin ollut olympiatason painonnostaja - jäi Sydneyssä kiinni dopingista. Minä kysyin miksi käytti ja hän totesi vain, että kaikki käyttävät. Voi se tietysti olla niin, mutta minä en siitä pidä. Olen kuitenkin luvannut mennä syksyllä Lontooseen hänen luokseen viikoksi.

Migreeni on hiukan kiusaillut, mutta ihmeen vähän - etenkin kun unet ovat jääneet todella vähiin. Eilen aamulla itselleni jo vitsailin, että olen löytänyt täydellisen lääkkeen. No, iltapäivälllä eilen oli lievä migreeni, mutta nyt sitten paukutetaanki jo lekalla ohimoon. AUUUUU.

Loppukaneetiksi on sanottava, että tällä yhdellä kokemuksella todennettuna pitää paikkansa se, mitä mustista miehistä sanotaan - hän on iso ;)

Lomaa se on sairaslomakin

On ollut harvinaisen rankka kuukausi. Migreeniä on riittänyt enemmän kuin mitä on sormia ja varpaita yhteensä - eikä kuukausi ole vielä edes ohi. Tänään pitä alkaa loma-loma, mutta neurologi oli sitä mieltä, että nyt alkaa sairasloma. Vaihteeksi. Johan mä olinkin helmikuun alusta töissä, teoriassa, eli ei ollut pitempiä sairaslomia kuin muutamia päiviä kerrallaan.

Tutustuin tänään ihmiseen, jolla on elämässä paljon kipua, toisenlaista ja toisesta syystä, mutta ymmärtääkseni jatkuvaa sekin. Jostain syystä meitä koetellaan oikein kovalla kädellä. Aina sitä ei jaksaisi.

Kävin myös lounaalla entisen työkaverin kanssa. Ikävä häntäkin on usein ollut, tai sitä verbaaliakrobatiaa jota harrastimme, nykyisin kun ehtii vain pikaiselle lounaalle jää puhekin vain kuulumisten tasolle. Tietysti kivaa sekin, että voi edes sen lounaan syödä. Ja oli muuten todella hyvää ruokaa ;)

Kotimatkalla sain sitten hieman toisenlaista piristystä. Ei ole aikoihin (1v 1kk, but who's counting) kukaan mies (ei vieras eikä tuttu) osoittanut pienintäkään kiinnostusta. Nyt metrossa vieressä istuva mies todellakin oli iskussa. Englantiahan siinä puhuttiin eikä se migreenin jälkimainingeissa kovin hyvin luista, mutta kyllä siinä selväksi tuli, että herra on kiinnostunut. Veikkaisin myös, että melkoisesti minua nuorempi. Vaihdoimme puhelinnumeroita, kyllä minä hänet varmastikin tapaan, kahvilla tms - mutta en ole muusta kiinnostunut. Numeron uskalsin antaa, koska sen avulla saa selville vain työpaikan osoitteen, ei kotiosoitetta. Mutta vaikka suoraan tiedän, että en ole "sillai" kiinnostunut, niin kyllä se mieltä piristi ;)

Mua alkaa vähitellen pelottaa

Eilen olin sentään töissä. Aikaan saamisen kanssa on vähän niin sun näin, mutta jotain kuitenkin. Illalla olikin sit migreeni. Ja tänään aamulla. aamuinen oli sen verran lievä, että otin vain lääkkeen ja lähdin töihin, uskoen että kyllä se siitä. No ei se siitä, Ruoholahteen menin metrolla, mutta sieltä sit soitin töihin, etten pysty ja palasin kotiin. Nukuin neljä tuntia. Tai viis. Päätä särkee kokoajan ;(

Lisäksi tasapaino heittelee. En pitkään aikaan ole uskaltanut kävellä rappuja, ellen saa kiinni kaiteesta. Nyt olen kaatuillut. Perjantaina - ja eilen. Se voi tietty johtua korkokengistä, mutta kun ne on oikeesti hyvät jalassa, niin jotenkin en usko. Eilen ihan rähmälleen, molemmat polvet auki, samoin toinen kämmen.

Tää on pelottavaa.

Migreeniä, migreeniä,...

Perjantai-aamun jälkeen ei ole särkenyt päätä ;)
- tosin otin kyllä tänään lääkkeen varuiksi, kun pikkasen oli orastavaa...

Tuo viimeisin putki oli su*2, ma illalla + ma-ti yöllä, ti*2, ke*2, to*1 ja pe*1 = 10* välillä su-pe. Ei liene kenellekään yllätys, että voimat olivat jokseenkin vähissä.

Lääkkeiden osalta teimme lääkärin kanssa (s-postitse) päätöksen, että jätetään yksi estolääke pois viikon päästä - ja silloin samana päivänä otettiin uuteen kokeiluun estolääke, jota söin puolitoista vuotta sitten. Se puri hyvin migreeniin, mutta todennäköisesti aiheutti rajun masennuksen, kuin olisi astunut jyrkänteeltä
 ja siksi siitä luovuttiin.
Ei ainakaan vielä ongelmia ;)

Tuntuu vain jotenkin pahalta ajatella, että elämä pyörii pelkästään migreenin, väsymyksen ja masennuksen ympärillä - aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan.

No joo, on muuta. Piha!
Siinä kävi kaveri kaivamassa savea 3 kuorma-autollista pois ja toi yhden hiekkaa. Koska tuolla jo on istutuksia, joita piti varoa ja tuo feikki-kaivo, jonka ympäriltä pitää kaivaa käsin. Ja seuloa sitä maaata. Hidasta hommaa, mutta silti mieluisaa. Ensi viikolla tulee kasveja ;)

Kuolen, liian aikaisin, hän sanoi ja kuoli myöhemmin

Enää en osaa sanoa onko jokin aikaväli ollut yksittäsitä kohtausta - vai onko tää kaikki samaa. Anyway sunnuntai - nyt (ke aamupv) olen ottanut 7 täsmälääkettä + viimeyöksi 100mg Ketomex ja 10mg Diapamia. Muuten olis nukkuminen jäänyt haaveeksi, sattui niin hemmetisti. Nyt on semmoinen puutunut ja turta olo.

Multa kuorma tuli. Kuvia seuraa sit, kun kykenen.

Mitä pahaa mä olen tehnyt?

Tuo sunnuntain postaus tietty tarkoitti sitä, että silloin taas oli migreeni, itseasiassa niitä oli 2. Sit maanantaina olin töissä, kotimatkalla alkoi migreeni, lääkitsin ja menin pihatöihin, yötä vasten toinen. Ja nyt tänä aamuna täys rähinä päällä eikä oikein mikään tunnu helpottavan - nukun vaan kylmäpakkaus ohimolla. Siit 5 migreeniä alle 2. 

Migreenit

Nyt on ollut harvinaisen pitkä väli, 4 päivää ilman migreeniä. Mä en tiedä kauankp mä jaksan tätä.

Jatkoa edelliseen

En ehkä olisi kokenut päivällä tilannetta niin voimakkaasti, mutta samaan sotkuun hän oli soittanut matkalta (tämä hyvä), että onko ruokaa, sanoen: "Siellä ei varmaan ole ruokaa?" ja sitten jatkoksi "no mitä mun sit pitää ostaa?" kaikki tämä äänen sävyllä "vittuuntunut" (tämä huono). Kotiin tultuaan, poikaystävä mukana, kaivaa ruoat kassista ja käskee mut laittamaan sitä ruokaa ja menee itse kuhertelemaan. Minä koin sen niin, että hän käski!

Huomautin äsken tyttärelle käytöksestään päivällä. Hän mielestään oli ystävällisesti kysynyt puhelimessa ja kotiin tullessaan ystävällisesti kysynyt "Voitko laittaa?" En voi vannoa hänen sanamuotoaan, mutta sävy oli kyllä ihan selvä, sillain puhutaan palvelijalle tai oikeastaan orjalle. Seuraavalla kerralla saa itse laittaa ruokansa.

Sattuu

Olen iloinen siitä, että tyttären ja hänen isänsä välit ovat parantuneet. Mä oikeasti olen siitä onnellinen, etenkin tyttären osalta. Mutta minuun sattuu joka ikinen kerta, jolloin hän suunnilleen hyppää isänsä syliin ja halaa pitkään. Se ei satu siksi, että halaavat - vaan siksi, että minua tytär ei halaa koskaan. Ei koskaan.

Tämä muutos on tapahtunut suunnilleen viimeisen vuoden aikana - siis se puoli, että äiti jää ilman. Se särkee mun sydämeni ihan pirstaleiksi. Enkä edes ymmärrä miksi? Mitä pahaa olen tehnyt?

Mun tunnetta kuvaa yks laulu, vaikkakin se puhuu eroamisesta eikä halaamisesta:
"Everytime we say goodbye, I die a little....., I wanna cry a little" 

En ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt, miksi tytär viiltelee - tai ylipäänsä haluaa vahingoittaa itseään. Nyt ymmärrän erittäin hyvin. Kun tuntuu sisällä niin pahalta, ettei itku enää auta vaan pitäisi tehdä jotakin, joka olisi riittävän voimakasta, että se ylittäisi tämän sisäisen kivun.

Pikku asia edellisen rinnalla, mutta kai samaa kuitenkin - en saa enää valokuvata häntä. 2 vuotta sitten hän määritteli harrastuksiinsa "poseerata äidille". Ei enää, ei koskaan ;(

Jotta mitään pahempaa vahinkoa en itselleni tuota, otan pari rauhoittavaa ja menen nukkumaan.

Vihdoinkin

   

Toinen hoitokerta kiinalaista mallia takana; yksi pieni tilkka (1tl?) verta lähti "kuppaamalla", lähinnä tuo olisi sanana vastaava, sitten 14 neulaa ja hiljaisuuteen 30 minuutiksi, yrtti"lääke" mukaan. Olo on ihan hyvä - tosin heti kun sanoin sen alkoi päälaella puutua uhkaavasti... Se Marja, joka hoitoja tekee, tuntee ymmärtääkseni asiansa - en menisi sinne, jos en luottaisi. Kuitenkin hänen asenteensa pelkoon oli se, että se on luottamuspulaa. No, kaikkia ei vaan aina voi ymmärtää. En myöskään voi allekirjoittaa hänen mielipidettään siitä, että aivokasvaimet olisivat samasta tulehdustilasta johtuvia kuin migreenit...

Mutta se "vihdoinkin" asia. Pihassa on kaivuri, puolet on kaivettu, tai oikeammin kasattu odottamaan huomisaamua, jolloin se lastataan kuorma-autoon ja viedään pois. Alla pari kuvaa, joista ehkä saa jotain käsitystä. Lisää sitä mukaa, kun homma etenee.

.

Pää ja piha

On ollut ihanaa, kun päätä ei ole muutamaan päivään särkenyt, aurinko paistaa ja on lämmin. Pari yötä sitten myös satoi, joten pahimmat pöytkin laskeutui..
Tein tuossa pihassa vähän kaivuutyötä, sellaista, jonne ei pieninkään kone taivu. Löin pääni tuohon "kaivoon" (se on ihan vaan koriste, näyttää vanhanaikaiselta), mutta ei tullut (kai) mitään vahinkoa.

Nuoriso (yksi oma ja yksi vieraampi) kävi hakemassa hampurilaiset sillä aikaa kun itse olin suihkussa. Kun olin syönyt alkoi vanha tuttu jomotus.

My Ex-Garden

Kävin kuvaamassa nykyisen ex-mieheni puutarhaa, joka siis on kasvivalinnoiltaan mun suunnittelema ja rakentama (mies siis teki raskaat työt). Ja sinne puutarhaan jäi sydämeni toviksi, nyt alan menetyksestä toipua. Se on mun ex (-puutarha).

http://www.flickr.com/photos/m_ag/sets/72157629892704652/
jos kiinnostaa...

Keittiössä haisee

Nyt kostautuu se, etten ole niitä siisteimpiä ihmisiä (- ja tuokin sanamuoto on vähättelyä). Keittiössä on haju, joka viittaa johonkin pilaantuneeseen, ei mikään "kuollut rotta"-tasoinen (en tosin tiedä miltä se haisisi), mutta selkeästi haisee. Yllättävää on, ettei kumpikaan lapsista sitä haista.

Mä sit siivoan pikkuruinen pala kerrallaan ja odotan hajun katoavan. Fiksua olisi tietysti siivota koko keittiö, mutta koska siinä on riski, etten jaksa loppuun, niin siksi näin. Jokseenkin tyhmää oli mennä kaatamaan Klorinia viemäriin, koska nyt haisee vain kloori - ja siitä saattaa tulla pää kipeäksi. Onneksi on lämmintä ja hyttysverkkoja - nyt on läpiveto.

Eilinen hyvä mieli on jatkunut, ainakin nyt aamuun siis. Edelliset (muutamaa tuntia) pidemmät jaksot ovatkin olleet yksin matkaillessa. Ja, hmmm, yksi henkilökohtaisempi juttu ;D

Kiinalaista lääketiedettä

Kävin tänään ensimmäisen kerran kiinalaisia hoitoja antavan henkilön luona. Keskusteltiin ja hän tutki (kovin vähältä se tutkiminen tuntui), sitten hän laittoi 12 akupunktio neulaa ja sain lepäillä siinä puolisen tuntia. Ei ollut ainakaan huono kokemus - toisaalta yksi kerta ei varmaan itselle näkyisikään.

Hieman kovat ovat kustannukset, kun näitä ei taida Kela tai työnantaja korvailla. Mutta olen niin täysin väsynyt jatkuviin migreeneihini (17 tähän mennessä tässä kuussa), että olen jo valmis kokeilemaan melkein mitä vain.

Sitten menin varaamaan aikaa vakkari kampaamooni ja siellä sattui olemaan vapaata (eri ihminen kuin viimeksi, mutta hänen kanssaan ei ihan synkannut, joten hyvä näin). Hiukset vähän lyhenivät - no takaa melkein 10cm ;) - ja väri on tummempi ja punaisempi kuin ennen. Hyvä mieli siitäkin ;)

Tajusin juuri. Olen väsynyt kyllä, mutta mieliala ei ole ollut näin ihana aikoihin!

Ei mitään uutta taivaan alla

Mua alkaa surettaa se, että tuntuu siltä, että aina vain valitan. Pitäis osata löytää niitä positiivisiakin mietteitä.

Ihan kohta päästään 21. päivän puolelle tässä kuussa - ja nyt päässä kolkuttelee 14. migreeni. Mä alan olla todella väsynyt tähän.
Ensi lauantaina menen käymään kiinalaisen hoitotavan mukaiselle hoitajalle (olikohan toi nyt järkevässti sanottu?). Jos se hoito aloitetaan, niin kyse on lähinnä akupunktiosta ja mahdollisesti yrteistä - eli ei varmaankaan voi olla juuri haitaksikaan. Olisi kyllä ihanaa saada apua..

Poitsu siirtyi isällensä ja neitokainen on ollut todella kiukkuinen muutaman päivän. Surullista, mutta kuulunee ikään ;(

Jos aikataulu pitää, tulee mulle n. viikon sisään kaveri kaivamaan tota savea hemmettiin (viedään siis pois kokonaan) ja sit juurimattoa ja hiekkaa. Siinä vaiheessa pitäis sit saada kokonaan päätettyä toi takapihan ideointi, koska hiekan päälle tilaan multaa kuorma-autollisen ja rupean rakentamaan ihan tosissaan. Jos nyt sit pää kestää.

Jotain positiivista. Olen taas jaksanut valokuvata, lähinnä kukkia. Jos jotakuta kiinnostaa: http://www.flickr.com/photos/m_ag/ 

Elämänhalu

Halu elää on jälleen kateissa. Mikään ei ole niin huonosti, että tältä tuntuisi. Mikään ei ole hyvinkään. Mikään ei vain tunnu yhtään miltään. Päänsärkyjen määrä vie tietysti mielialaa, mutta ei tämä oikein sitäkään ole. On vain katto matalalla, siis tunteiden katto, joka estää ylös pääsyn. Ja onneksi kuitenkin lattia kohtuullisella korkeudella, ettei olle kaipuuta tehdä mitään ratkaisevaa.

Lapsia kohtaan tämä on niin väärin. Onneksi kuitenkin ovat sen verran isoja, että pärjäävät. Toisaalta kuitenkin vielä siinä iässä, että vanhempiakin kaivataan.

Eilen, tänään - huomenna?

Eilen olin jotenkin niistä uutisista niin shokissa, ette n ollenkaan huomannut sanoa, että olin migreenissä jälleen. Ja tänään sama juttu.

Mä en oikeesti jaksa!!!!!

Vielä huonompaa

Ymmärtääkseni tämän kertominen ääneen on laillista, kun se on firmassa julkisesti tiedotettu. Tiedotus sisälsi kaksi osaa;
1) Toimitilat muuttavat paikkaan, jonne on huonommat kulkuyhteydet - vituttaa!
2) 9 ihmistä irtisanotaan - olo on jokseenkin hermostunut ja ahdistunut. Jos kuntoni olisi samaa luokkaa kuin se oli aikoinaan, en olisi huolissani, mutta nyt en ole tuottanut 3,5 vuoteen firmalle mitään....

Kertaus on opintojen äiti

"Kertaus on opintojen äiti" -sanotaan. Mulle kuitenkin tämä kertaaminen alkaa riittää. Migreeni ja allergia. Päivät ovat siltä osin niin samanlaisia, että jompikumpi iskee lähes varmasti.

Tämä on ollut migreenipäivä. Lähdin töihin, vaikka vähän silmäkulmassa kiukutti. Pääsin Rautatieasemalle saakka. Sitten oli pakko luovuttaa ja palasin kotiin. Kävin nukkumaan n klo 11, nousin n klo 18. Siinä välissä heräsin pari kertaa puhelimeen..

Kunpa joku keksisi tälle parannuskeinon.

Ulkotöitä ja astmaa

Eilen sain kaivettua sähköjohtoa esille viimeiseen lamppuun saakka. Puuttuu enää talon ja lampun välinen / väliset. Mä en tiedä onko toi jotenkin suljettu "rengas" vai loppuuko se siihen viimeiseen, missä tapauksessa tarttee etsiä vain sen ekan osuus.

Toissa yönä satoi reippaasti - no se kuulosti paljolta mutta ämpäreissä oli max 4cm. Sade riitti kuitenkin puhdistamaan ilmaa sen verran, että ulkona pystyi olemaan ja tekemään. Sitä en ymmärrä, miksi tänään meni taas putket jumiin vaikka en ole poistunut talosta? No, toisaalta, jos katson rehellisesti ympärilleni, niin kaipaahan tämä paikka siivoamista (paljon), mutta jos siitä olisi kiinni, niin pitäisi näitä kohtauksia tulla joka päivä.

Tää alkaa tuntua jo puujalkahuumorilta

Pariin päivään ei päähän ole sattunut ollenkaan. ;) Mä voisin oikeesti hihkua riemusta, mutta ..

Koivu kukkii ja poikkeuksellisen paljon. Nyt kaiken sen "normaalin" lääkekoktailin syös 2 antihistamiinia, astman hoitoon tarkoittettua tablettia, sit on nenäsuihke ja silmätipat. Tämän kaiken päälle piti tänään aloittaa vielä kortisonikuuri, kun henki lakkasi kulkemasta. Päivällä ei tietenkään ollut kivaa, mutta kun tilanne meni ohi alkoi jo melkein naurattaa, jotenkin tää vaan ei oo totta.

Tuota kirjoittaessani huomasin että mun on supervaikea kirjoittaa sanoja, joissa toistuvat samat konsonantit enemmän kuin kerran, esim tuo tarkoitettu (huomasin just että se muuten on väärin ). Mulla ei ole koskaan ollut mitään lukihäiriön tapaista, eli oisko toi tullut tämän "uuden elämän" myötä? Niin pieni murhe, ettei sitä murheeksi edes viitsi nimetä, enemmän se hymyilyttää. Ongelma tietty, jos töissä joutuis kirjoittamaan pöytäkirjaa online.

Eilen pääsin taas vähän möyrimään mullassa tai pikemmin kaivamaan savea, mutta sinnepäin. Kun tarkoitus on saada tohon rakennettua terassi ja tehtyä oikea puutarha ja osa savesta on yksinkertaisesti pakko saada pois - niinpä mä kaivan nyt jo olemassa olevien pihalamppujen johdot esiin ja siirrän ne lamput yhteen kasaan odottamaan. Ei kukaan tietäis mistä sais jonkun pikkukaivurin (ja ehkä siihen myös käyttähän) ja paikan jonne vois viedä about 45 kuutio-metriä savea??

Jatkoa eiliseen

Iltapäiväivällä kipu oli ohi ja kävin K-raudassa..
Sunnuntai meni ihanassa fiiliksessä; aurinko paistaa, melko lämmin ilma - kasveja istuttamaan, tosin multaa ei ollut nimeksikään, joten ei siinä ollut pitkäksi aikaa tekemistä.
-> Sisälle, suikuun, ruokaa ja vähän lukemista ja sitten saapuu vähemmän toivottu tuttavuus: migreeni ;(

Onko tämä elämää?

Kulunut viikko:

• Maanantaina lääkäri leikkasi päästäni semmoisen pienen rasvapatin pois, siis ihan kallon päällä, mutta ihon alla. Kun puudutus hävisi, tuli järkky kipu. Siihen kylmähoitoa.
• Tiistai, kipu niin kova, että pelkkää kylmähoitoa, eikä puhettakaan töihin menosta
• Keskiviikko, normaalisti oolisi työpäivä, mutta kun pojalla oli silmälääkäri keskellä päivää, niin sovin pomon kanssa, että vaihdan perjantaihin sen työn. Silmälääkärissä odotellessa oli pakko mennä apteekkiin ostamaan pika-kylmää kun sattui niin ...
• Torstai töissä, mennessä jo hain apteekista kylmää. Yhteys lääkäriin, että onko tämä enää normaalia? Kuulemma harvinaista, mutta ei vielä mahdotonta. Työkaveri kurkkasi haavaan ja sanoi, että näyttää ihan hyvältä.
• Perjantaina olin valmistautunut menemään töihin, yhden ystävän läksijäisiin ja toivoin että pitkällä kaavalla. Aamulla migreenissä, sairaslomaksi muuttui. Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että kun kohtaus oli ohi, voisin mennä sinne läksijäisiin. Ilman alkoholia tietty, mutta se nyt on itsestään selvää. Siinä vaiheessa kun laitoin ripsiväriä totesin, että uusi kohtaus tulossa. Otin täsmälääkkeen ja toivoin sen vaikuttavan. Nyt jo varma, että ei pitkää kaavaa, joten autolla metroasemalle. Lääke ei vaikuttanut metromatkan aikana, joten 600mg burana+1g panadol heti ekana limsan kanssa. Olin ihan varma, että jää ilta lyhyeks, mutta tuo yhdistelmä jo sit puri. Tuli muutama sellainen ex-työkaveri, joita ei ole nähnyt aikoihin, joten oli ihanaa, että olin jaksanut lähteä. Luovutin kuitenkin klo 21 maissa. Kotona yksi vieras mies, jonka sitten vielä ajoin kotiin.
• Lauantai eli tänään. Heräsin 8-9 maissa helvetilliseen kipuun. Niska jumissa ja hillitön migreeni. Lääkkeen vaihto toiseen ja relaksantti ja takas nukkumaan. Nousin n klo 11, kipu ei ole laantunut.

Että tällainen viikko tällä erää.

Rakas lapseni ?

Kuinka voikin toinen ihminen pudottaa toisen kovaa ja korkealta.

Äsken hän kertoi pienen tarinan, jossa päivämäärä oli merkittävässä asemassa. Voisin vannoa, ettei hän sanonut sitä päivää tarinan alkuosassa, hän sanoi vain "Kun on yks peli tulossa kohta ...". Kun sitten kysyin varmistaakseni, että liittyikö tarinan alku- ja loppuosat toisiinsa sen pvm:n vuoksi, niin hän alkoi kovasti kummastelemaan että eikö ne lääkärit tajua että sulla on joku laajalle levinnyt dementia kun sä et muista,,,, etkä opi uutta.... Kas kun ei vielä tallannut jalkoihiinsa.
Yritin siinä sitten mainita että kaikille käy sekä sitä että menee ohi joku asia, että puhuessa ei sanokaan kaikkea, hänelle käy kuulemma aina vain mun kanssa tällaista. Eli vika on pakko olla minussa.

Rakas lapseni. Ei minullekaan käy näitä juuri muulloin kuin sinun kanssasi.

Lääkkeet

Poika kertoi, että koulussa oli kirjassa (luulisin) tehtävä, jossa piti luetella kaikki tietämänsä lääkkeet ja mihin niitä käytetään. Onneksi opettaja oli sanonut, ettei sitä ole pakko tehdä.. Tulisi melkoinen lista ;)

17 vuotta

Pikkuinen esikoiseni täytti 16.pv 17 vuotta. Mihin nekin vuodet katosivat?? Tuntuu siltä, kuin olisi vasta pidellyt pientä nyyttiä sylissään..
Vuosiin on mahtunut iloja ja suruja, rakkautta ja "vihaa" (hipsut, kun sana on liian vahva, mutta ei tule nyt muuta mieleen), helppoja hetkiä ja ei-niin-helppoja. Vain vuosi ja hän on täysi-ikäinen...

Edellisellä kerralla niin kehumani siisteys on taas vaihtunut kaaokseen. Tässä voisi olla monellekin matemaattiselle ja fysikaaliselle teorialle käyttöä. Itse sanoisin niin, että kaaoksen määrä on vakio ;)

Pari päivää on tässä taasen vietetty migreenin kera. Ulkona paistaa aurinko, kevätsipulit työntyvät maasta, anínakin krookuksia ja lumikeloja olen nähnyt kukassa.

Maa on vain niin julmetun märkä. Tietääkö kukaan mistä saisi kaivinkoneen (joku bobcat -koko) kuljettajineen ja kuorma-auton viemään tota savea pois? Ja tietysti niin halvalla kuin vain voi.

Lisää aikaansaannoksia ;)

Pyykkikone pyörii - se nyt ei ole kovin kummallista.

Mutta purin jälleen yhden kaaospaikan. Nyt sohvapöydillä on tilaa, pölytöntä pintaa. Ja lattia siltä osin tyhjä ja puhdas. Löytyisköhän jostakin sellaisia laatikoita, jotka mahtuisivat tuonne pöytien alle??

Koko asunnon mittakaavassa ei ole siistiä vielä pitkään aikaan, mutta paljon parempi jo nyt, kun hiljalleen siistiytyy...

Pihatöitä

Olen ylpeä itsestäni.

Sain itseni ylös sohvalta ja leikkaamaan pensasaitaa.

Osa on sellaista (etupiha), jonka lähellä kasvaa kevätsipulit jo täyttä häkää, joten aika viime tippaan jäi.
Ja osa on tossa takapihan ja kävelytien välissä ja siinä on vielä melko hankala oja, joten oikeastaan ainoa mahdollinen hetki leikata ne on silloin kun lumi painaa ne kaarelle. Sain leikattua kaikki muut paitsi ihan paksuimmat - ne pitää varmaan sahata.

Muita töitä ei kunto kestänyt ja selkä on kyllä aika kipeä nyt ja käsivarsissa tuntuu, mutta sainpas tehtyä. Ja ennen muuta: sain aloitettua ilman että joku käskee. ;) Se kun valitettavasti on tautini kuvassa se ongelma - aloittaminen. Kun "työnohjaus" -kohta aivoissa on vaurioitunut, vie aikaa saada asiat hoidettua ilman että joku ohjaa ulkoisesti. Aloittaminen on hankalaa, samoin asioiden priorisointi tai usean jutun samanaikainen tekeminen. Mutta mä en aio luovuttaa (mitä nyt joskus iskee uskon puute) !!!

Pää, uni ja kaikkea muuta sekavaa

Päätä särkee taas liian usein. Tässä kuussa jo 6y. kohtaus menossa (tosin nyt kaikki on olleet lieviä) - viime kuussa yhteensä 19 ja kovaa.. Tämä vie voimavaroja kahdella tapaa; itse kipu vie osansa, mutta epätietoisuus vaihtoehdoista vie varmaan vielä enemmän.

Nukkuminen on ihan rempallaan. Nytkin kello on miljoona ja mä valvon. Painun kyllä nukkumaan ihan just.

Hypnoosi on ollut mielenkiintoinen kokemus. Erilainen kuin mitä odotin. 5 kertaa yhdessä Juhan (neuropsykologi, joka sen teki) ja vikalla kerralla siitä tehtiin nauhoitus. Sitä olis tarkoitus kuunnella melkein päivittäin. Kokeilin iltapäivällä ja kyllä se tais toimia, vaikka en osannut rentoutua ihan täysin. Ainakin se on toiminut, että en ole kaivannut päiväunia ;)

Mutta nyt yöunille ;)

Lujaa päin puuta

Otin tyttären kanssa kovaa yhteen - taas.
Mä en juurikaan muista mitä kaikkea suustani ulos syljin - enkä siitäkään mitä sain kuulla.

Pohjimmillaan kyseessä kuitenkin lienee se, että hän kokee joutuvansa liikaa toimimaan "äitinä", kun mä en jaksa. Tai se, että kokee mun sairauteni uhkana itselleen ja siihen on helpompi suhtautua raivolla kuin hyväksymällä.

Näitä nyt ainakin sain kuulla, lainaukset eivät ole sanatarkkoja:
- Mä oon läski ja ihan saamaton laihduttamaan kun en viitsi ja kun se olis niin helppoa. Mä olen dieetillä nytkin, aika kovalla sellaisella ja tiedän myös sen riskin, että itse sairastun anoreksiaan - kävinhän siellä rajalla aikoinaan.
- Mä olen huono äiti, muhun ei voi luottaa
- Lapset joutuvat käymään kaupassa, kun mä en "jaksa" (noi hipsut suorastaan kuuli)
- Mä en "viitsi" laittaa ruokaa vaan syödään valmisaterioita. Itse se ei kuitenkaan edes halua laittaa ruokaa tai oppia sitä taitoa
- Hänen vastuunsa asunnon laittamisesta ja siivoamisesta kattavat vain hänen oman huoneensa. Mitään muuta siivoamista hänen ei tarvitse tehdä. Ja samalla osoitti ympärilleen, että kun sä et saa tehtyä mitään tälle.
- En mä saa pihaakaan valmiiksi, kun en "viitsi". Jospa laittaisin sille tulevana keväänä lapion käteen ja sanoisin, että kokeiles kaivaa, katotaan paljon itse saat aikaan.
- Hänellä on kokoajan vaatteet lopussa, kun MÄ en pese pyykkiä. Osaa se laittaa sen pesukoneen itsekin.

 Enpä nyt muista muuta kuin tämän. Oli sitä enemmänkin.

Ja mä olin kuvitellut, että kaikki on hyvin !?!?!

Mä en kestä riitoja, mun sisälle sattuu. Uskoisin että tyttöön sattuu ihan samoin ja pelkään, että se tarttuu vanhaan "ystäväänsä" veitseen.

Tyttö tietää varsin hyvin, että aivoihini on jäänyt vaurio sen kasvaimen vuoksi. Se iso mötikkä oli ollut siellä painamassa liian kauan. Vaurio on sellaisella alueella, että se vaikuttaa roiminnanohjaukseen = aloittamisen vaikeus, monen saman aikaisen asian hallinta,...

Kun katselen tuota listaa, nousee mieleen lähes koominen ajatus. Tyttö haluaisi muuttaa pois kotoa mahdollisimman nopeasti. Mutta noilla eväillä se ei pärjää. Olis syytä hänenkin ottaa lusikka kauniiseen, viilleltyyn käteensä ja alkaa opetella elämän taitoja.

Laitoin tuossa viikon lääkkeet taas purkkeihin ja kun "lääkekaappi" (vanha matkalaukku) oli tuossa auki, niin pakko on tunnustaa että olisihan se helppo tie; kunnollinen koktaili ja yliannostuksia, hengenvaarallisia yhdistelmiä... Mutta ei, sitä minä en tee.

Tyttö oli laittanut alla olevan lainauksen fb:hen vähän riidan jälkeen. Jos tuo tarkoittaa minua, niin....

Guess that I don't need this though 
Now you're just somebody that I used to know

Mieli ailahtelee

Otin tyttären kanssa yhteen eilen useammankin kerran; huuto raikasi ja ovet paukkuivat. Mutta kyllä tuo sopu suunnilleen palasi. Tänään hän onkin muualla yötä.

En tiedä mikä suklaa-kohtaus mulle tuli, söin 200g suklaata ihan muutamassa tunnissa. No, okei, joskus teininä saattoi mennä sama määrä puoleen tuntiin (tai jotain) mutta vuosiin en ole suklaata tuolla tahdilla pistänyt menemään (salmiakki ei tekisi edes tiukkaa).

2 päivää meni ilman migreeniä, tänä aamuna sitten olikin taas. Olen päättänyt alkaa selvittelemään kahta asiaa: miten ruokavalio voisi auttaa ja voisiko sittenkin olla kysymys Hortonin päänsärystä (tai joku sinnepäin oleva nimi).

Ja nyt on hiki, kämppä on tosi kuuma, vaikka kaikki patterit ovat pois päältä (kylppärin lattialämpö on päällä jotta suihkussa olisi mukavampi olla)

Nousin 13.34 (paitsi 06 ottamaan ne migreenilääkkeet), nyt 17.15 ja voisin mennä takas unille.

Henk veks

Sen siitä saa, kun valittaa olevansa väsynyt. Tänään olenkin sitten ollut sängyssä kaiken sen ajan mitä en ole ollut oksentamassa. Nyt pysyi jo puuro tilkka sisällä ja aion uskaltautua juomaan kahvia.

Tosin, tämä vahvistaa ajatukseni siitä, että migreenit ovat menossa huonompaan suuntaan ;(

Elämää(kö?)

Mä olen kyllästynyt olemaan väsynyt kokoajan. Mä en halua enää. Mä en jaksa!!

Olin viime viikolla 3. kerran hypnoosissa. Tähän saakka olemme olleet hieman epävarmoja siitä, olenko vain unessa vai menenkö todella syvään hypnoosiin. Otin sitten n 1-1,5h ennen energiajuomaa (90mg kofeiinia + tauriinit ja guaranat) ja vielä kahvin (50mg kofeiinia). Näillä varustettuna päättelimme, että en ainakaan voi nukahtaa. Vaan miten kävi? Nyt olin varmasti unessa, aiemmista kerroista ei ole varmuutta.

Viikko sitten neurologi (kirjoitinkohan siitä?) totesi, että kasvain on todennäköisesti vaurioittanut aivoissa juuri sitä osaa, jolla ohjataan työtä; aloittaminen, eri asioiden järjesteleminen, monta palloa ilmassa... Juuri sitä, mistä niin työssäni nautin. Älykkyys on tallella, mutta mitä hyötyä siitä on. Olisi kiva kouluttaa taas, mutta entäs kun sanat katoavat kesken kaiken? Siis kaikki sanat?

Viikko sitten tuo neurologi totesi, ettei minussa ole vakavan masennuksen merkkejä. Miksi sitten nyt tuntuu näin pahalta?
Hän totesi, että tämä aiempi neurologi hoitaa migreeniäni hyvin. Miksi minulla siis ovat migreenit taas tihentyneet ja pahentuneet?
Hän myös totesi, että biologisesti, fyysisesti toipumiseni on nyt ohi. 1-1,5 vuotta on se aika, jonka kuluessa toipuminen tapahtuu ja sen jälkeen loput voidaan katsoa "pysyväksi". No, tähän ei liity kysymystä, juuri tuolta minusta tuntuukin.

Kyllästynyt tähän elämäään

Nyt mulla on sit vielä kuumettakin. Mä en jaksa enkä halua enää.

Tällaista lähti äsken parille lääkärille

Mä tunnen itseni hölmöksi jo tätä kirjoittaessani, mutta nyt on pakko älähtää.

Täälllä töissä on vähän muutettu sen ohjelman käyttöliittymää, jolla mä nyt toimin. Periaatteessa siellä on samat toiminnot, vähän eri paikoissa ja vähän erilailla ilmaistuna (englanniksi kuten aiemminkin). Mä menin aivan lukkoon ja paniikkiin. En toki heti, yritin tehdä sillä töitä, mutta en saa sitä ”tottelemaaan”.En löydä ratkaisuja päästäni. Asiaa ei paranna se, että tuossa viikonloppuna aloimme tyttären kanssa pohtimaan, että voisiko olla niin, että pystyn kyllä oppimaan uutta, mutta en korvaamaan jo opittua jos se muuttuu. Tuon tapaisia juttuja on tullut vastaan nyt joitakin kertoja. Tottakai voi olla sattumaa.. Mä olen nyt itkenyt täällä aikani, ja kunhan itkun jäljet naamasta vähän vähenevät, lähden kotiin.

Kaipuussa yksi annos elämähalua!

Mä en ttas tiedä mitään mistään - ainakaan itsestäni.
Mikään ei haluta, huvita, kiinnosta. Lojun sohvalla perunana (no teen mä setään yhdelle vauvalle vaatetta) tai istun koneella pelaamassa.. Ajattelin, että tämä kirjoittaminen saisi fiiliksen paremmaksi, että jotenkin osaisin ja jaksaisin jäsentää ajatuksiani. Turha toivo.

Jotain hyvääkin: Tyttö tuli ehjänä kotiin maailmalta ;)

Lunta ! !

Minulla ei sinänsä ole mitään lunta vastaan, mieluummin valkoinen talvi kuin musta.

Ja jos selkä ei olisi siitä niin suuttuvainen, niin lumityötkin on ihan ok.

Eilen sateli hissuksiin (ja välillä vähän kovemmin) lunta, lämpötila vain pikkaisen pakkasen puolella - eli ihan nuoskalunta. Muuten ihan jees, mutta aamulla kun olin töihin lähdössä kirosin suomalaisia ovia, jotka aukeavat ulospäin. Kuka ääliö senkin on keksinyt?? Niin, sitä ihanaa valkoista märkää ainetta oli n 20cm syvälti oven edessä. Vähänkään hennompi ihminen ei olisi saanut sitä auki laisinkaan, minäkin sain ekalla yrityksellä vain kymmenisen cm. Muutaman riuskan tönäisyn jälkeen ovi oli sen verran auki, että mahduin siitä ulos - pitänee yrittää itse pienentyä, niin ei tartte saada ovea enempää auki ;) Ja ovella se hanki oli vielä kohtuu ohut. Sain sitten kahlata polvia myöten, että pääsin pihasta pois.

Kotiin tullessa tein sitten ne lumityöt, pakkohan se oli. Tunnin verran n 6-8m pätkä. Saatte arvata kenen selkään sattuu ;(

Sitten kun tähän lisätään se, että kaaduin kotimatkalla taas (oli reikä kadussa) ja sama polvi kuin lauantaina kalahti kunnolla asvalttiin (v vai f ?), ja nyt linkutan. Mustelmilla onneksi selvisin tälläkin kertaa.

Nyt ei tiedä itkisinkö vai nauraisinko....

Vahvempana(-ko?)

Kulunut reilu viikko on sisältänyt 2 migreeniä, yhden kuumeen, jatkuvaa väsymystä, epäilystä omaan jaksamiseen, lisää väsymystä.

Turhaudun töissä, kun tehtävät ovat niin helppoja - ja toisaalta tiedän ja (etenkin) pelkään, että vastuullisemmat tehtävät saataisivat jälleen palauttaa minut alkupisteeseen.

Olen katsellut ohjelmasarjaa aivoista ja psykologiasta, siitä miten mieli toimii. Jossakin jaksossa tuli juuri esille tietylaista ehdollistumista, en muista itse asiaan liittyviä sanoja, mutta ajatus jäi kytemään mieleni pohjalle: olenko edelleen sairas ja toipilas - vai voisiko ollakin niin, että olen ottanut "sairauden" osaksi personaani?

Olin *ES porukalla eilen viihteellä; paikalla noin klo 20.30-01.40, ensin Kampin Bruuverissa ja sieltä jatkamaan pop-kellariin. Tuli tavattua mukavia ihmisiä ja se on minulla se ainoa tarkoitus. En halua uutta miestä itselleni ;) Oli hauskaa; lopputulema vain yksi paha mustelma polvessa ja todella kipeä nilkka ja jalkapöytä - ja yksi sormi (siis kipeä, en ottanut ylimääräistä mistään).

Lapset ovat poissa vähän aikaa, tavallaan tunnen oloni orvoksi. Poika lähti isänsä kanssa Karibialle veneilemään (isänsä serkku miehensä kera) muutamaksi viikoksi, tytär Lappiin lumilautailemaan vajaaksi viikoksi. Kun vaan ei väsyttäisi niin paljon, niin usein, voisin ottaa tästä viikosta irti vaikka mitä.

Mieli menee miten sattuu

Eilen kohdalle osunut migreeni oli jokseenkin harmillinen ja se tietysti tuntuu myös mielialassa. Samoin koko päivän nukkuminen ei liiemmin edistä yöunien rytmittämisessä ;(

Eniten kuitenkin nyt surettaa se, että tuntuu siltä kuin läheinen ihminen käyttäisi hyväksi; kaikkea pitäisi saada ja helpolla, mieluiten vaivatta - mutta takaisinpäin ei juuri tule kuin moitetta.
Nyt on luvassa todella kylmä huominen (tai siis tänään), autossa ei ole lämmityslaitetta (siis lohkolämmitintä) enkä haluaisi lyhyiden matkojen vuoksi alkaa sitä käynnistelemään kun bussillakin (todennäköisesti) pääsee. Sain vastaukseksi, että vaihda autoa. Ja sehän onkin todella helppoa tehdä tuosta vain. Eikä ole edes varaa. En minäkään ole kaikissa asioissa tyytyväinen tuohon autoon, mutta sillä on toistaiseksi pärjättävä. Ottaa vaan niin päähän nuo vaatimukset.

Hyppää äiti, hyppää.

Alla olevan kopsasin FB:stä. Jotenkin tuntuu aika samalta.

Muistutus teille, Rakkaat teinit!!! Jos olette kyllästyneet vanhempiinne, toimikaa NYT!! Hommatkaa työpaikka, muuttakaa kotoa pois, peskää itse pyykkinne, maksakaa itse laskunne, ostakaa oma ruokanne ja valmistakaa se myös, hommatkaa ajokortti ettei tarvi kiukutella jos teitä ei kuskata heti kun teille sopii.Lainatkaa sitä massia jostain muualta,kuin Äidiltä,ja ostakaa itse rahkapullanne:) Tee kaikki tämä nopeasti kun vielä tiedät ja osaat kaiken :)♥♥♥

Työt alkoivat

Työpäiviä on takana 5; 2 edellisellä viikolla, 3 tälIhan kiva olla siellä, tosi raskasta vaan kun ei ole tottumusta. Ja sitten on tietty se, että nyt olikin sitten jo migreeni. Olen nukkunut lähes koko päivän, valvoin välissä muutaman tunnin ;)

Miks tää ei toimi?

Työkoneelta yritin laittaa tänne tavaraa, mutta liittymä on ihan outo. Oisko vika mussa vai estääkö työpaikka? Tai, voi se mennä, mä vaan en hiffaa sitä ;)

Elämänhalu kateissa

Olen pyörinyt ympyrää tämän päivän. Päässä pyörii ajatuksia "pitäisi, pitäisi,..." ja "en halua, en.."
Pitäisi alkaa tehdä painolle jotain.
Pitäisi korjata ruokavaliota.
Pitäisi alkaa liikkua.
Pitäisi käydä äänestämässä (tänään, toivottavasti ei jää minun äänestäni kiinni)
Pitäisi hoitaa opinnot loppuu, niin pienestä olisi kiinni.
Pitäisi siivota vähän.
Pitäisi ...

En jaksa. En halua.

En jaksa elää.

Älkää säikähtäkö, en ole tekemässä mitään itselleni. En minä niin pohjalla ole.

En ymmärrä mistä tämä tuli. Pari päivää sitten oli ihan hyvä. Ja nyt pohjalla ;(

Liikennekaaos

Saimme sitten oman osamme Uudenmaan liikennekaaoksesta. Onneksi sentään emme kolareissa ole olleet..

Vein aamulla tyttären kouluun, kokeeseen. Sen jälkeen itseni verikokeisiin ja sitten kotiin. Jo silloin tuntui melkoisen pahalta ajaa. Pääsin kuitenkin kotiin turvallisesti. Kun sitten lähdin Helsinkiin asioille, oli jo metro tuolla pienellä matkalla 15-20 min myöhässä, siis seisoskeltiin, Ja metro ei ole koskaan myöhässä. Asiat hoidettiin, siitä junalla Tikkurilaan tekemään lisää tarpeellisia toimia.
Bussipysäkille menimme n klo 15.50, kotona 18.30, matkaa n 7 km, ei ehkä sitäkään. Ensimmäiset reilut 70 min seisoskeltiin pysäkillä, sitten väkivalloin siihen ainoaan bussiin, joka tuli - bussillisen verran jäi vielä odottamaan. Tämä bussi ei tietenkään tuonut kotiin saakka, vaan piti vielä kävellä 1-2km. Jalat vaan niin jäässä, että oli pakko päästä sisätiloihin ja kengät pois. Siitä siis pizzeriaan ja syömään sisätiloihin. Sit kotiin.

Nyt kun olen olluy kotona tunnin, jalkoihin sattuu edelleen. Huomenna en mene mihinkään, paitsi ehkä ruokakauppaan, kävellen.

Töihin - vai lisää sairaslomaa

Ylihuomenna olisi viimein aika päästä takaisin töihin. Paha vaan, kun meinaa iskeä flunssa päälle.

Mä EN JAKSA tätä enää!

Unen valtakunta

Uni valtaa taas alaa, kuten ne migreenit. Välillä mieleen hiipii pelko siitä, loppuuko tämä koskaan.
Muutama tunti poissa kotoa sisältäen reilun tunnin autolla ajoa vaati 2h unta.

Migreenien vastaisku

Olen ollut niin iloinen siitä, että migreenit on saatu kuriin ja kohta (ensi viikolla) pääsen takaisin töihin. Tässä menneinä viikkoinan on kuitenkin taas enenevässä määrin ollut päänsärkyjä; migreenejä on aivan liian usein. Epätoivo tahtoo ottaa vallan, kun tilanne alkaa jälleen luisua kohti entistä. Eikö tämä koskaan lopu?

Taas niitä päiviä...

Tänään - tai nyt on aamuyö eli eilen - on niitä päiviä, jolloin olisi kannattanut jäädä sänkyyn.

Lähdin n keskipäivällä äänestämään (pressan vaalit 1. kierros) ja kauppaan. Reippaana kävellen. Paska juttu vaan, että olin ajatellut väärää koulua, eli olin väärässä paikassa. Kävelin sitten vaan sinne kauppaan ja takas kotiin. Ihan kiva reippailu, mutta mun hyvät uudet korkeakorkoiset talvikengät on vähän isot ja niillä oli aika hankalaa kävellä.

Vähän ennen puoli viittä lähdin kohti kuoroa, autolla oli ajatus. Auton päällä n 20cm lunta, mutta mulla on semmoinen pressu siinä, niin ne saa kivasti pois. Paitsi ettei ollut. Pressua siis. Ja eikun käsin työtelemään sitä lunta. Ok, auto puhdas suunnilleen mutta kuskin oven lukko ei aukea, se on tässä reistaillut. Siitä sitten kampesin itseni vaihdekepin yli. Auto käyntiin ja pakki päälle - olin jo vähän myöhässä. Auto vaan ei liiku mihinkään. Kuikkimaan renkaiden taakse, että onko kinosta.. Vähän oli, hain lapion ja otin pahimmat pois. Autoon, nyt sentään olin saanut sen lukon auki. Ja sama juttu, liikahtaa ja alkaa melkein heti sutia. Lopulta hain pojan avuksi, renkaiden alla oli jäätä - kun silloin oli kun matkalle lähdin. Poika sai lopulta sen verran rikottua sitä jäätä, että sain auton irti. Tässä vaiheessa kello jo niin paljon, että kuorosta ei kannattanut uneksia. Lumitöitä vaan, että olisi edes puhdas se auton paikka.

En sit halunnut vaan parkeerata takas, vaan lähdin pienelle ajelulle, jotta auto lämpiää ja kuivuu. Ja sit sinne äänestämäänkin. Ja siellä sit olikin Lila just lähdössä kotiin niin vein autolla ja sain vähän purkaa mieltäni - ja toivottavasti vähän toiseenkin suuntaan (*vilkuttaa*). Oli keveämpi olo kun kotiin tulin. Ja nyt on autokin peitelty.

Vaalit menevät toiselle kierrokselle, oma ehdokkaani on mukana. Se vaan kun olin just noiden kahden välillä tasapainoillut jo aiemmin. Tulee funtsittavaa ja jännät vaalit.

Mielialan vaihteluita

Kun sain varmuuden siitä, että päässä on kaikki kunnossa, tunsin selkeästi voivani paremmin - tavallaan tuntui siltä, että uskalsin antaa itselleni luvan alkaa parantua.

Lomalla nautin erilailla, lepäsin ja tunsin voivani nauttia olostani. Tosin viimeisenä päivänä kun kävin hierojalla, jonka kanssa ei löydetty yhteistä kieltä, kuin muutaman sanan - eli en sanallisesti ollut paljastanut mitään itsestäni - hän sanoi minulle, että minun on alettava rakastaa itseäni, että minulla on kipeä möykky sisälläni. Ja tunnistin tuon tunteen todeksi itsekin. Jotenkin siitä tuli sellainen tunne, että oloni ja tuntemukseni ovat "todempia" nyt, kun joku on ne sanoiksi pukenut.

Kotiinpaluu tuntui hyvältä. Oli ihanaa kun poika oli täällä vastassa, lumityöt tehtynä, kämppää siivottuna ;) Tytär piipahti vasta tänään ja nytkin vain pyörähti, se taas tuntui kurjalta. Vaan en minä noidenkaan vuoksi sure, tai no - yritän olla onnellinen tyttären vuoksi siitä, että on saanut isäänsä kunnon välit. Ehdin vain niin tottua siihen että tytär on "mun".

Ja sitten yllättäen tänään iski kova ahdistus ja paha olo. Aivan kuin nyt tunkisi pintaan kaikki ne pahan olon tunnot, joita viikkoon ei ole ollut. En oikein edes tajua tätä.

Mutta kello on paljon. Huomenna presidentin vaalit ja illalla kuoro.

Kotona

Vaikka viihdyn matkoilla hyvin ja rakastan matkustamista, kotiin palaamisessa on jotain taikaa.

No kone oli eilen aamulla lähtenyt sinnepäin tunnin myöhässä johtuen lumesta - mikä tietysti vaikutti siihen, mihin aikaan me pääsimme lähtemään sieltä. Mutta ei mulla ole mitään lentokentällä oleskelua vastaan - kunhan se on "kunnollinen" eikä siellä joudu olemaan koko päivää. Las Palmasin kenttä on ihan mukava; kauppoja, ravintoloita, kahviloita sekä kohtuulliset penkit.

Koneessa oli sitten vähän kyseen alaista. Juuri kun lähdimme kiihdyttämään, takanani oleva lapsi alkoi oksentaa. Se onneksi taisi jäädä siihen, en tiedä, kun nukuin ja herätessäni ruokailuun pojalle oli vaihdettu puhdasta päälle ja hän yritti varovaisesti syödä. Vähän tämän jälkeen edessä oleva pikkuinen väänsi tortut vaippaan. Yäks sitä hajua. Ja sit meni hetki, niin käytävän toisella puolella istuva tyttö oksensi. Siis ihan tosi. Edessä, takana ja sivulla. ;(

Molemmat lapseni olivat ilmoittaneet jäävänsä vielä mun paluu yöksi isänsä luo. Olivat kaupasta hakeneet mulle sen verran, että aamun pärjää. Ja poika lupasi huolehtia lumitöistä sen verran, että pääsen asuntoon sisälle. Kun sitten avasin kännykän lentoasemalla olikin pojalta viesti, että oli tehnyt lumitöitä silleen aika reilusti enemmän - silleen kaikille muillekin - ja oli siitä sit niin väsy, että ilmoitti jäävänsä sittenkin kotiin yöksi. Ja käski soittamaan kun tulen taksilla, hän tulee auttamaan matkalaukun kanssa. Siis mulla on IHANA poika.

Yritin pitää tuliaisten tuomisen jotenkin järjellisellä tasolla.
- Toin kummitytölle (5v) sormuksen, ihan semmoisen halvan, mutta kauniin. Tuossa iässä hukkaamis riski on sen verran suuri, ettei viitsi tuoda mitään kallista. Ja sit ostin molemmille tytöille (siis kummityttöni kaksoissisko) viuhkat synttärilahjoiksi.
- Omalle pojalle toin popcorn-astian, kun hän tykkää niitä syödä. Ja kun keräilee magneetteja, toin sellaisen sisiliskon näköisen magneetin.
- Tonne omaan hyllyyn me keräämme snapsilaseja maailmalta, mielellään saa käydä ilmi mistä ovat, joten toin sellaisen missä on punainen liskokuva.
- Tyttö tuskin tätä lukee, onkohan edes osoitetta, mutta kerron siitä vasta kun hän on omansa saanut.