Tytön syöminen vähenee huolestuttavasti. Kun huomautin asiasta, sain raivarin niskoilleni.
Hän itse puhui siitä, että anoreksia yrittää nurkan takaa taas kimppuun. Jotenkin olin ymmärtävinäni, että hän toivoi perään katsomista - mutta nyt huomauttaminen (ystävällisesti vielä) olikin sitten pahinta mitä voin tehdä, näemmä. Ja kunnon huudolla tuli, että hän ei enää kerro mitään, kun en kerran välitä sanoistaan.
Mä olen nyt ihan "?" . Ehkä siitä ajasta, kun puhuimme enemmän, on liikaa aikaa, emmekä enää ymmärrä toisiamme. Tai sitten anoreksia on jo saanut pahemman otteen - juuri noin hän reagoi silloin kesällä, reilu vuosi sitten.
Kunpa tyttö ymmärtäisi, että kyse on huolenpidosta, ei kiusaamisesta. Ja kunpa hän ymmärtäisi sen, että näin me vain ajaudumme etäämmmälle toisistamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti