Liikaa reissuja lyhyessä ajassa. 16.10. lähtö Tukhomaan, sen jälkeen Roomaan ja vielä Teneriffalle. Ja sieltä paluu 5.11. aamuyöstä. Liikaa, ihan liikaa. Kroppa petti, olen ollut kuumeessa.
Tytär palasi tänään isältään. Minulla olikin ollut jo kauhean kova ikävä. Raasu ei voi hyvin... Jutustelimme ja tuntui niin hyvältä, että minulle taas kerrotaan - vaikka samalla surettaa se, miten hän voi.
Jonain päivänä, oisko ollut Rooman ja Teneriffan välissä (???) keskustelimme Skypellä. Sanoin siinä, että tuntuu siltä, ettei hän halua olla minun kanssani jne.. Hän vastasi ihanalla pitkällä tekstillä, josta tunsin luottamusta, pitämistä, ehkä rakkauttakin. Siis minua kohtaan. Se tuntui niin hyvältä!!
Onhan tämä tilanne meille molemmille vaikea; molemmat masentuneita, tai tyttärellä ei varsinaisesti masennusta vaan ahdistusta ja anoreksian peikon kanssa taistelemista.
Tunnen riittämättömyyttä. Luulen, että siinä puhuu masennus, ei todellisuus. Toivottavasti.
Eron jälkeen olen yrittänyt hahmottaa elämääni ja tunteitani.
Kun voin huonosti liitossa, pahaolo purkautui helposti huutona - lapsille. Kun tajusin sen, pyrin irti siitä tavasta. Ja hiljalleen huutaminen on vähentynyt.
Koska minua ei rakastettu tai arvostettu (siis ex ei), niin hain molempia muualta. Lähinnä työstä ja lapsista.
Kun menetin terveyteni, menetin myös sen työn. En siis työsuhdetta vaan sen työnkuvan. Nyt olen kotona paljon, enkä itse osaa arvostaa itseäni - ja siitä masennus saa lisää puhtia. Tai jos tarkkoja ollaan, niin en tee täällä juuri mitään - olen liian väsynyt, liian masentunut, liian kaikkea.. Minun pitää saada itseni toimimaan.
Kello on taas paljon, se usein on. Silmät vähän painavat, on unien aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti