Vuosi vaihtuu

Ensimmäisen kerran - niin että muistaisin - tuntuu siltä, että olisi kiva "juhlistaa" Vuoden vaihtumista. Joitakin kertoja on juhlittu tavalla tai toisella, joitakin kertoja otettu vain ihan iisisti kotosalla,...
Nyt lapset ovat tahoillansa juhlimassa kavereittensa kanssa ja minä vietän iltaa aivan yksin kotosalla.
Olisin kai voinut mennä jonnekin, selvitellä mahdollisuuksia - mutta ei silloin oikeastaan kiinnostanut. Nyt tuntuu vähän yksinäiseltä. Ulkona paukkuu - ja mä katson telkkaria ja kirjoitan blogia. Aika säälittävää oikeastaan, mutta oma valintani.

Mukavaa Vuotta 2012 !!

Kuolema

Tein illalla hedelmärahkaa.
Vaikka en käyttänyt mangoa ollenkaan, tuli automaattisesti mieleeni, ettei äiti pitänyt mangosta ja sitä oli liiankin usein sairaalan jälkiruoissa.

Syy, miksi otsikoin noin on siinä, että äidin kuolemasta on 9½ vuotta.

Huono päivä

Heräsin ja nousin puolilta päivin ja tähän mennessä takana on kolmet päiväunet. Enkä mitenkään yritä nukkua vaan kun silmät vaan ei pysy auki ;(

Jotenkin tällainen vetää mielen matalaksi. Mikään ei kiinnosta, kämppä on kuin räjähdyksen jäljiltä. Enkä mä oikeastaan halua kirjoittakaan...

Ensimmäinen Revontuli -huivi on nyt neulottu. En ihan täysin noudattanut ohjetta, mutta kaunis siitä tuli kumminkin. Laita kuvan, ehkä, kunhan olen prässännyt sen...

Joulu oli - ja meni

Vietimme "yhdessä" joulua, siis minä ja lapset = suurimman osan ajasta kukin omiaan puuhaten, aivan kuin jokaisena muunakin päivänä. Joulua toivat lahjat ja ruoka ja kynttilät, kuusta ei ollut, eikä juuri voi puhua siitä yhdessäolostakaan.
Jotenkin tuntuu siltä, että joulun taika on kadonnut lasten kasvamisen myötä. Koska sieltä se varmaankin loppujen lopuksi kumpusi, se taika; lasten jännityksestä, kuusen koristelusta yhdessä, nautinnosta katsoa lapsia kun he avaavat lahjojaan - no se sentään säilyi.

Jotenkin vaan on tyhjä olo. Tyhjä, kuin ei mitään erikoista olisi ollutkaan.

Yksi taika kuitenkin vielä on. Tontulta saatu erikoislahja, ja arvailu siitä, kuka tämä tonttu tänä vuonna on ;)

Onni

Tänään katselin nukkuvan tytön kasvoja ja nautin. Tuntui kuin olisin saanut hänet takaisin jostain kaukaa...

Ikävä

Ikävä pientä tyttöäni.
Hän ei ole asunut luonani moneen viikkoon, olisiko jo kohta kuukausi..
(Edit: tarkistin, erillisyys alkoi 8.11., sen jälkeen ollut luonani 1 yön)

Balettia ja vanhoja tuttuja

Törmäsin Tallinnassa, baletin väliajalla entiseen esimieheeni (?), no ainakin työjohdollisesti esimies - tai siis -nainen. Siinä pikaisesti kuulumisia vaihtaessa ja vaihteeksi minun sairaskertomustani kauhistellessa, tuli ilmi mielenkiintoinen seikka.

Hän totesi pari asiaa; oli ihmetellyt mihin olen kadonnut ja kehui kuinka vauhdikas ja toimelias ja aikaansaava olin. Tästä siis tietysti seuraa myös se kääntöpuoli; oli nähtävissä, että tuo sisäinen virta on poissa.

Mutta mullehan tuo ei ole uutinen ja on aina mukava saada vahvistusta sille mietteelle, että en ollut "saamaton ja laiska".

Baletti oli Straussin musiikkiin tehty "Rosalinde". Oli ihana nähdä miten taitavasti osasivat käyttää ilmeitä ja eleitä. Olenkohan koskaan aiemmin nähnyt tuota noin selvästi?

MRI takana

Oli mielenkiintoinen MRI -keikka tänään.
Pelkäsin tietty (taas) hemmetisti, mutta meinas siinä nauru päästä, kun mut ohjattiin rekan perävaunuun ;) Siis ihan tosi, se kuvauslaite oli rekan kyydissä. Ehkä noin periaatteessa syy oli kyllä sairaalassa meneillään oleva remontti.

Nyt sitten 5 viikkoa odotusta. Tosin kuvittelisin, että jos siellä jotain outoa näkyisi, siitä tulisi yhteydenotto pyyntö....

Hirviö

Tajusin äsken, että olen ollut melkoisen itsekeskeinen.

Tyttäreni sairastaa anoreksiaa, masennusta ja ties mitä - ja minua "suututtaa" se, että hän viihtyy nyt paremmin isänsä luona.

Millainen äiti minä oikein olen??? Hirviö !

Prinsessa Ruusunen

Pysytään nyt näissä satujen nimissä, vaikken rinsessa olekaan enkä niin ruusuinenkaan.

Otsikko viittaakin lähinnä siihen 100 vuoden uneen. Olisin tänään voinut aloittaa tuollaisen uniputken. Toki menin nukkumaan melkoisen myöhään, mutta jos nousin klo 10, söin aamupalan ja kävin nukkumaan muutamaksi tunniksi tuossa 11.30 tai ehkä aiemmin.

Onneksi huomennakaan ei ole mitään ohjelmaa, saan jatkaa uniputkea.

Ylihuomenna sitten ollaankin vähän toisenlaisessa putkessa - se kontrolli MRI.

Noita-akka

Olen saanut tänään molempien lasten suusta, kuinka teen kaiken väärin. Toinen vielä pahensi asiaa sanomalla, ettei ihmettele että sen toisenkin kanssa on ongelmia.

Niin kai se on, että äidistä pitää tulla noita-akka ennenkuin lapsi osaa päästää irti.

Lapset ovat meillä vain lainassa, meidän pitäisi vain osata kasvattaa (tai antaa heidän kasvaa) sellaisiksi itsellisiksi ihmiseksi, että ovat edes jotenkin onnellisia ja osaavat löytää oman paikkansa tässä kovassa maailmassa.

En ole mieltänyt itseäni huonoksi äidiksi, en ennen tätä.
Olenko takertuva? En mielestäni.
Olenko ylihuolehtiva? Luultavasti, mutta siitä ei voi luopua hetkessä, kuten nuo lapset kuvittelevat.

Tällä hetkellä en osaa juuri mihinkään tarttua. Yritän itse selvitä jokaisesta päivästä, huolehdin "sopivasti" lapsista. Ja pelkään tulossa olevaa magneettikuvaa, Se on jo 2.12.

Sairaalaa ja joulua

Nyt tuntuu olo vain entistä kamalammalta.
Käytiin verikokeet, hoitokeskustelu ja ravitsemusterapeutti - edelleenkään en saisi ottaa kantaa mihinkään asiaan. Lapsi on virallisesti ulkona sairaalasta ja viettää nyt aikaa isänsä luona.
Huomenna on vielä sisätautilääkäri.

En tiedä mikä tässä onkaan se pahin? Lapsen anoreksia, murrosikä vai oman tervehtymisen epäonnistuminen.

2 vuotta sitten tyttö kirkui kuullessaan diagnoosini ja tarvitsi rauhoittavia lääkkeitä leikkaukseni yli päästäkseen - nyt sanoo, ettei ollut huolissaan silloin eikä nyt. Häneen ei vaikuta miten voin nyt (=väsymys ja uupumus), hän ei välitä tulossa olevasta MRI:stä jonka takia joudun jo itse kohta rauhoittavia syömään. Äiti on yhdentekevä.

Emme enää lasten isän kanssa halua viettää joulua yhdessä, tai no, minustahan se ajatus lähti. Nyt tyttö meinaa että hän määrää missä aikoo minkäkin hetken viettää ja meidän täytyisi hypätä. Ei muuten tule menemään niin.

Mun masennukseni pahenee kokoajan. Jokainen tölväisy tuon lapsen suusta painaa mua alemmas. Ja tilanteen hallitsemattomuus painaa mieltä.

En tiedä. Ehkä alkaisi olla aika ruveta rakentaan uusia rajoja sen rakkauden ympärille.

Kiukkua ja kyyneliä

Tytär pääsi pitkälle kotilomalle ja ensi viikolla luultavasti kirjataan uloskin.
Ensin keskustelutuokiossa ja sen jälkeen tavaroita pakatessa äiti sai tuta, että entinen hyvä ja lämmin suhde äidin ja tyttären välillä on vain kaunis ja kaukainen muisto. Isänsä kyllä saa "huolehtien" kysyä asioista, minulle tulee tiuskauksia huutaen "Kai mä nyt vittu osaan ite huolehtia.."

Huolehtikoon neiti sitte ite. Totesin, että menköön isälleen nyt ja olkoon siellä. Kun isähän on se kaikkein paras. Isä, jonka välinpitämättömyys on sairastuttanut meidät molemmat.

Ehkä mä "holhoan" liikaa.

Unta

Tilanne on ollut aika kamala. Eilinen päivä meni taas lähes kokonaan nukkuessa.

Tytär teki isällään ollessaan jonkinlaista kakkua (ei paistettu kai), siinä kermaa ja valkosuklaata sekä karpaloita pinnalla. Nyt vähän varioi ja lisäsi kookosta ja vaihtoi marjoiksi pensasmustikoita. Sain palan ja oli muuten hyvää.

Tänään lääkäri määräsi sitten korotetun annoksen mielialalääkkeitä ja pitkitti sairaslomaa 2 kuukautta. Siis tammikuun loppuun!! Tämä alkaa käydä jo vähän yksitoikkoiseksi.

Puhelin kateissa

Etsin äsken kännykkääni oikein tosissaan, kaikkialta mistä keksin katsoa.

Loppujen lopuksi oli pakko pyytää Skypen välityksellä toista ihmistä soittamaan siihen. Sitten alkoi sohva täristä..
En todellakaan olisi löytänyt sitä ilman apua, sohva oli syönyt sen.

Paistaa se aurinko risukasaankin

Niin kurjalta kuin eilen tuntuikin, niin nyt tuntuu hyvältä. Kun maltoin olla väkisin urkkimatta, lapsi alkoi sittenkin kertoa oma-aloitteisesti. Tässä siis minulla opettelun paikka...

Malttia, malttia

Räksytystä

Ei kuinkaan koiran.

Äidin vaisto suojella ja huolehtia taitaa olla minussa melkoisen suuri.
Toisaalta tiedän, että lapset ovat vain lainassa ja joskus tulee aika päästää irti.

Haluaisin kuitenkin saada olla osa lapseni elämässä, myös siinä nurjemmassa puolessa. On paljon vaikeampi olla sivussa, jos kielletään kaikki tieto - kuin taas jos saisin infoa riittävästi, niin pystyisin paljon paremmin luottamaan ja sitä kautta myös antamaan lapselle tilaa yrittää pärjätä itse tautinsa kanssa. Nyt kun ei saa tietoa, saa vain rähinää ja raivoa, kuinka voi silloin luottaa, että kaikki on menossa ok, tai että tuo tulee pyytämään apua tarvittaessa.

Vaikeaa on. Hau.

Muutoksia suunnitelmiin

Oli tarkoitus siirtyä jälleen Tampereelle - tällä kertaa Kädentaito-messuille. Nyt jäävät kuitenkin messut - ja varmaan kaikki muukin väliin, kun pikkuiseni pääsee viikonlopuksi kotiin. Lapsonen menee messuilun edelle. Jos tuo olisi ollut terve, olisimme sinne olleet yhdessä matkalla.

Anoreksia on hirmuinen tauti.

Miten sen kanssa elää? Miten osata erottaa, mitkä tunteet tulevat sairaudesta ja mitkä oikeiasti kohdistuvat minuun - puhun siis niistä negatiivisista tunteista, joita syydetään juuri nyt niskaan.

Ja toisaalta, miten olla armollisempi itselleen ja hyväksyä tapahtunut ilman suurempia itsesyytöksiä? Ainakin itse mielessä käy miljoona asiaa, jotka olisin voinut hoitaa toisin. Ja toinen miljoona niitä, joille en voi mitään..

Lapsonen vakuuttaa, ettei häntä ole oma sairauteni häirinnyt yhtään, ettei sillä ole vaikutusta. Pitäisikö uskoa vai ei? Jos uskoo, lapsi siis viis veisaa. Jos ei usko, lapsi siis valehtelee, edelleen.

Itse olen vain niin väsynyt.. En elämään itsessään vaan kaikkeen tähän muuhun p***aan

Show Must Go On

Muruseni sairaus vie nyt voimani enkä oikein tiedä paljonko jaksan kirjoitella - etenkin, kun en halua hänestä tässä kertoa enempää.

Mutta viikonloppuni oli ihana. Isolla sinkkuporukalla (n. 80) olimme Tampereella katsomassa Queeniin perustuvan musiikkki tarinan teatteriravintola Palatsissa.
Olen ollut kauan Queen fani ja kohta tulee jo 20v Freddien kuolemasta - uskomatonta.

Musikaali oli hyvin toteutettu, maneerit aidon tuntuisia samoin henkilöt. Laulaja oli toki hyvä, mutta ei kukaan Freddien ääntä voi korvata.

Väsymys vaan on todella kova, siitäkin huolimatta ettei ilta jatkunut kovin myöhään ja nukuin bussissa - ja viime yönkin hyvin. Kaikista em. jutuista nukuin yön pitkäksi, heräsin klo 13 "aamulla" ja jaksoin valvoa jopa 2h. Nyt ollut hereillä toisen mokoman.

Luottamuksen puute

Kun ihminen, johon luotit varauksetta, jää kiinni siitä, että se onkin valehdellut sulle melkein vuoden - mitä siinä jää jäljelle?

Rakkaus ei ole kadonnut

Huoli ei ole kadonnut

Mutta luottamusta ei nyt ole. Ja se olisi elintärkeää saada nyt takasin.

Kun ihminen, jota rakastat, kärsii ja sairastuu vierelläsi, ilman että olet huomannut - tai älynnyt - puuttua tilanteeseen...?
Olen ollut aivan liiaksi oman sairauteni ikeen alla huomatakseni, katson liikaa omaan napaan.

Nyt tuntuu ihan kamalalta..

Lytyssä

Maailmani meni juuri ihan murskaksi. Läheltäni löytyy henkilö, jonka kohdalla koen, että olen pettänyt hänen luottamuksensa.
Mutta kun kyse ei ole omasta salaisuudestani, en voi kertoa enempää ;(

Se siitä energiasta ;(

On ihanaa, että hyviä päiviä alkaa olla silloin tällöin, jos ei olisi ... en tiedä mitä tekisin ...

Mutta eipä ole hyvä enää.
Kuumetta nousussa ;( ja väsyttää ja oikeastaan kaikilta osin olo on syvältä !

Edit seuraava päivänä:
Paranee vaan, nyt vielä migreenin tapaista, se vaan jotenkin vaihtelee pään toiselta puolta toiselle - ihan kummallista.

Energinen hetki

Aamulla (no, puolilta päivin) totesin, että
1) tiskipöydän päällä oleva lasti valuu kohta lattialle
2) keittiössä haisee
3) (keraaminen)liesi oli vähintäänkin tahmea
4) Lisäksi vielä pyykkikorit pursuivat yli, niitä on siis 2 kpl

Jostakin ihmeestä irtosi sitten tahdon voimaa hetkeksi ja nyt pesukoneessa pyörii farkkupyykki, tiskikoneessa eka lasti (tulee vielä toinen), liesi on pesty ja kiiltävä ja tiskialtaat on pesty sekä tyhjät (onneksi sentään huuhdotut) maitopurkit on rutisteltu keräyskuntoon ja lähtevät vielä kohta ulos.
Vähänkö olen ylpeä itsestäni ;)

Mutta kuten otsikko sanoo, energiaa riitti hetken; olen ollut hereillä alle 2h ja voisin käydä takaisin nukkumaan.

Uni

Sain toissapäivänä kotiin semmoisen unirekisteröintilaitteen. Ymmärtääkseni tuo mittaa vain hengitystä ja nukkumisasentoa. Eli uniapneaa nyt etsitään.

Olihan se aika outoa nukkua niitten antureiden kanssa, ei mahdotonta toki kuitenkaan ;) Se p***a juttu hommassa on siinä, että kun on pakko saada anturit pysymään kiinni, niin joudutaan teippamaan (lastarilla sentään) ja lisäksi suositellaan laittamaan paita alle, kun se itse laite laitetaan pussukkaan rintalastan tienoille ja kiinnitetään kahdella leveällä kuminauhalla (karkealla).
Mikäs noissa muuten, mutta nukun aina ilman paitaa, joten tuli hirveä hiki ja olen allerginen kaikille teipeille, että ihan kiva kun lähti nahka. Au!

Mutta nyt tää odottelee sitten sitä mahdollista "syytä" tähän väsymykseen. Ei uniapnea nyt mikään ihana diagnoosi olisi, mutta on sitä huonompiakin.

Unissakävelyä

Olen saanut uuden "taidon".

Eilinen päivä meni käytännössä nukkuessa. Migreeni iski kahteen kertaan ja muutenkin väsytti kamalasti, joten nukuin, nukuin, nukuin... Tytär tuli koulusta, kun nukuin. Mielikuvissani on jonkinlaista kolinaa, että olisin siis aistinut jonkun tulleen kotiin - tai lähteneen, mutta ei muuta.
Kun sitten viimein heräsin, kysyin tytöltä, kauanko olen nukkunut. Hän tuumasi siihen, että siihen sohvalle olin käynyt nukkumaan heti sen jälkeen kun hänelle kävin oven avaamassa.

Avaamassa?? Ei, en mä mitään ole avannut, mä nukuin, eikös?

No, tyttö väittää kivenkovaan, että mä avasin oven. Totesi kyllä, että silmäni olivat näyttänet jotenkin lasittuneilta. Ja suoraan olin sohvalle kävellyt ja nukahtanut.

Olen kyllä puhunut unissani, noussut istumaan lapsena ja nuorena ja nukkunut levottomasti jos fyysistä puolta ajatellaan, mutta tietääkseni en ole koskaan kävellyt unissani.

Olenko kamala äiti?

Olen jo jonkin aikaa miettinyt sairauteni mahdollisia haittoja lasteni psyykeen. Kuinka paljon lapsia pelottaa se, että äidillä on muistiongelmia, käsittämättömän voimakasta väsymistä, msennusta, riski saada uusia aivokasvaimia (ainakin itsestäni tuo riski on olemassa ja pyörii mielessäni)? Miltä lapsista tuntuu se, ettei äiti jaksa/kykene tekemään työtä, nukkuu, nukkuu, nukkuu,...

Mietin tätä aina silloin tällöin ja lopulta päätin tarttua härkää sarvista ja kysyä suoraan. Kumpikin vastasi, ettei liikuta pätkääkään. Otsikon kysymys tuleekin sitten tässä; minusta tuntui kamalalta se, ettei ole väliä. Olisin "toivonut", että ovat huolissaan. Kuinka kukaan äiti voi toivoa tuollaista?????

Toisaalta, ""-merkit ovat tuossa juuri siksi, että olin kuitenkin taustalla pelännyt sitä, että tämä jatkuva sairastaminen olisi lapsilleni haitallista - eli en oikeastaan halunnut heidän huolehtivan.

Ja vielä kolmannelta kantilta. Ehkäpä lapset kuitenkin ovat huolissaan, mutta eivät halunneet sitä myöntää.

Lopputulema tästä kaikesta siis. Olisi kannattanut jättää kysymättä, koska mitään todellista hyväähän ei seurannut siitä, että kysyin. En voi olla varma siitä, että vastasivat totuuden mukaisesti. Enkä oikeastaan tiedä kumpi vastaus olisi ollut parempi; että huolettaa vai että ei.

Hukkaan meni sitten sekin ;)

Kuinka paljon ihminen voi nukkua?

Viime viikot ovat menneet enimmin nukkuessa, nukkuessa ja nukkuessa. Väsymys on musertavaa. Ttässä on outoa se, että olen ollut sairaslomalla reilut 7 viikkoa. Eikö tässä ajassa olisi jo pitänyt pir.istyä?

Viime viikon lopulla olit seminaariristeilyllä, tuo oli nyt 4. peräkkäinen vastaava, yksi vuodessa reissu. Aiemmin näillä on ollut piristävä vaikutus sikäli, että ainakin olen päässyt ajattelemaan jotakin muuta ja irti arjesta. Olen oppinut kiinnostavia juttuja ja seurustellut uusien ihmisten kanssa. Ja saanut tanssia yms..
Tämä reissu meni noilta osin hukkaan. Nuokuin itse seminaarin läpi, osan esityksistä täysin unessa. Söin hyvin ;) mutta en jaksanut edes harkita tanssimista, olin vain hissuksiin ja meni aikaisin nukkumaan. Ja nukuin Tukholman päässä vielä koko aamupäivän.

Samaan aikaan tyttärellä oli täällä kotibileet. Hieman jännitti itseäni, kuinka sujuu. Hyvin oli mennyt. Ei tuhoja, ei ongelmia,.. Mukavaa oli, kun tyttö oli siivonnut koko talon (siirtänyt kyllä irtokamaa mun huoneeseeni, mutta se sallittakoon).

Mutta tuo oli viime viikolla. Nyt on jo tiistai, kello tulee 2 ip - ja tekisi mieleni nukkumaan. Taidan myös noudattaa tuota mielihaluani.

Tekniikan kirous

Sain uuden työkännykän - jo viime viikolla.

Tänään viimein sain itsestäni sen verran irti, että aloin opetella sen käyttöä. Tuskaa... Vaikkeivät käteni ja sormeni ole sieltä suurimmasta päästä, en meinaa millään selvitä kosketusnäytön qwerty-näppiksestä. Ja niitä mahdollisuuksia "tuunata" ttuon sisältöä lienee rajattomasti, eikä siitä vaan meinaa selvitä täyspäisenä.

Meneekö tämä todellakaan koskaan ohi??

Nyt on taas huono päivä.

Torstai ja perjantai meni lievässä kuumeessa, lauantaina oli pakko siivota pihaa - kun tuli jo isännöitsijältä huomautus. Onneksi löytyi hyvä ystävä, joka tulee keskiviikkona peräkärryn kanssa auttamaan, niin saa nuo Sortti-asemalle. Sen jälkeen näyttää pihalta eikä enää kaatopaikalta.

Sunnuntaina en uskaltanut lähteä kuoroonkaan, lepäilin vain. Eikä ole mieleni kovin kirkas nyt ;(

Niin ja tänään sitten tuo vika psykiatri tapaaminen. Tehtiin semmoinen persoonallisuuskartoitus (?) - ei löytynyt mitään isompaa.

Jotenkin on semmoinen olo, että melkein välillä toivoisi löytyvän joku bi-polaarinen tai skitsofrenia (no ei sitä oikeesti) tai joku diagnoosi joka selittäisi, miksi tää ei mene ohi!!

Väsymys huokuu jokaisesta solustani. Tuntuu siltä, että haluaisin vain nukkua, nukkua, nukkua,...

Carmen ei eilen illalla aivan vastannut odotuksiani, vaikka siinä onkin muutama lemppari aaria. Jotenkin vain tuntui siltä kuin osa sointuviksi tarkoitetuista osista olisi riipinyt korviani. Mutta ei kai tuolla tasolla esiintyviltä voi tulla vahingossakaan riitasointuja?? Niissä huonoissa kohdissa oli aina mukana erittäin korkeita ääniä ja se tietysti saattaisikin selittää kaiken; minähän pystyn kuulemaan korkeampia ääniä kuin keskiverto - en nyt muista niitä hertsilukuja, mutta siinä vaiheessa kun aikuisen ei kuuluisi kuulla enää laisinkaan, minä kuulen aivan alhaisillakin dB määrillä selkeästi. Ei välttämättä kaikkein miellyttävin asia.
Toinen elämystä vahvasti häirinnyt asia oli omituinen ahdistus. Ei astma tyyppinen eikä oikeastaan aivan surukaan. Onneksi tuota jatkui vain väliajalla, kun kävelin orkesterimontun reunalle katselemaan. Se tunne oli jotenkin musertavaa. Oletan sen johtuneen siitä omasta urasta luopumisesta (Siis mahdollisesta urasta), se usein nousee oopperassa voimakkaammin esille.

Päivällä, terapiassa, puhuimme mm. omien voimieni jakamisesta, siitä että minun olisi todellakin tarpeen löytää keinot tunnistaa omat voimani ja oppia rajaamaan tekemiseni niin, ettei lopputulos ole aina romahdus. Nythän tuntuu siltä, että päädyn aika tyypillisesti innoissani tekemään paljon - ja lopputulos onkin sitten negatiivinen ja ruokkii tunnetta siitä, ettei tämä mene koskaan ohitse.
Yksi tapa tehdä liikaa on se, että teen monia asioita yhtaikaa, toinen se, että innostun kuten edellä mainitsin.

Ulkona on kaunista. Olisi tarpeen käyttää kaunis sää hyväkseni ja käydä istuttamassa loput tilaamani kasvit. Kun vaan jaksais...

Takapakkia

Vaikka en eilen tehnyt juuri muuta, kuin selvittelin asioita, olen tänään aivan kuollut. Totaalisesti.

Heräsin omia aikojani, eli voisi kuvitella että uni "riittää". Vaan tuosta huolimatta tuntuu kuin olisi jyrä ajanut yli. Ei ole kuumetta, mutta on kuumeinen olo. Ei ole varsinaista migreeniä, mutta vähän väliä kirpasee silmien takana.

Mutta jotain mukavaa edessä; illalla oppeeraan, Carmen ;)

Iso harppaus

Tänään sain viimein käytyä yliopistolla neuvottelemassa opintojeni loppuun viemisestä.

Käytännössä puuttuu pikkiriikkinen (LuK) "tutkielma" ja äidinkieli (se tulee tuon em. seminaarissa toisia kuuntelemalla ja omasta aiheesta pienen esitelmän pitämällä). Ja aikaa on 2 vuotta ;)

Kyllä mua hermostuttaa se, miten voimat tuon kestävät, mutta saan tehdä tuon LuK:n jo aiemmin tehdyn Graduni aiheesta, joten aika paljon voin tukeutua siihen. Normaalistihan nuo tehdään toisessa järjestyksessä ja Gradussa jatketaan usein Lukissa aloitettua aihetta - eli olen melkeinpä tehnyt tuon jo.

Joka tapauksessa nyt on toipuminen tärkeintä ja opinnot tulevat työn jälkeen. Mutta uskon itseeni nyt. Mä pystyn tähän!

Muistatteko vielä, miltä märkä savi tuntuu varpaiden välissä?

Kävin äsken pelastamassa pensasmustikkani hukkumiskuolemalta.
Suurin osa varmaankin on huomannut, että taivaalta on vettä riittänyt ;) Ja tänään pitäisi tulla lisää. Kävin siis kaivamassa pientä salaojan tapaista - tai sellaisen alkua - viemään vettä pois mustikoilta, jotka jo lilluivat. Hölmö kun olin, kuvittelin kyseessä olevan ihan pikkujutun ja lähdin varvastossuilla. Ihan pikkujuttu ei kyseessä ollutkaan. Kaivoin ja kaivoin, nyt siinä on vähän enemmän tilaa, mutta ei sitä ojaksi vieläkään voi mainostaa. Lisäksi tietysti toinen varvastossu päätti tarttua imukuppimaisesti saveen ja hajota. Siellä sitten olin, toinen jalka paljaana savessa, toinen vielä siinä vaiheessa "kuivilla". Loppujen lopuksi luovuin toisestakin tossusta ja upotin varpaani saveen - sillä tempulla pysyin parhaiten pystyssä. Mutta kylmää se oli.

Kuten arvata saattaa, talo on rakennettu saviselle maalle 80-luvulla. En ole ottanut selvää siitä, kuinka paljon tuolla alla on sitä savea. Seassa on kaunista hopeisen sinistä savea, ihan puhdasta. Mietin, voisikohan sitä hyödyntää jotenkin... Tosin se sininen suoni on aika syvällä, mutta kaivettava tätä on, ihan tosissaan, jos puutarhan haluan. Osa savesta on saatava pois. Tai sitten alan kasvattaa riisiä.

Nyt se on sit taas virallistakin

Vakava masennus ja vaikea-asteinen työuupumus ;(

Väsynyt, surullinen, masentunut

Olen miettinyt viime päivinä useammankin kerran sitä, miten toiset arvottavat elämää eri lailla ja miten arvioivat toisista näitä omia arvojaan. (Olipas lausehirviö)

Kun aikoinaan lähes 3 vuotta sitten jäin sairaslomalle diagnoosilla "masennus ja uupumus", sain kuulla töistä huhuja, että Minna vain teeskentelee masentunutta. Se vaan huomasi että alkaa projekti mennä kiville ja sitten siksi se haluaa jäädä pois. Osittain nämä huhut lähtivät liikkeelle siitä, että olin mennyt entisen esimieheni läksijäisiin sairaslomalla (jolla taas käsketään tehdä miellyttäviä asioita, tapaamaan ihmisiä, jne..). Minulle oli järkytys havaita, että joku voi ajatella noin.

2 vuotta sitten, kasvaimia ei vielä oltu löydetty, mutta päänsäryt pahenivat kovalla vauhdilla eikä väsymys hellittänyt millään. Mieheni (nykyisin ex-) heitti omana arvionaan, että minä olen vain saamaton ja laiska. Se tuomio oli minulle kuin märkä rätti vasten kasvoja. En ole pystynyt antamaan anteeksi.

Tänään, tyttäreni, joka on tuntunut ymmärtävän tilanteen hyvin totesi, että hän uskoo vakaasti siihen, että jaksaa jos haluaa. Hän ei aio toimia kuten minä ja luovuttaa jos vähän väsyttää.

• Minua ei vähän väsytä. Minua väsyttää paljon, olen uupunut. Uupumuksesta toipuminen ei ole samaa kuin nukkua pari yötä kunnolla. Siihen voi mennä loppu elämä. 
• Vaikka avioero oli oikea ratkaisu minulle, ei se ole helppo. On normaalia surra sitä. Se syö energiaa niin kauan kuin se syö. 
• Minä en ole hieman alakuloinen, olen masentunut. Masennukseni syvyys vaihtelee lievästä vaikeaan. 
• Minulla oli kaksi aivokasvainta, toinen erittäin suuri. Leikkauksia tehtiin kaksi. Niistä on alle 2 vuotta. Iso osa aivoleikatuista saa jonkin asteisen masennuksen tai muun leikkaukseen liittyvän jälkitilan. Minulle kävi niin. Aivoleikkauksista toipuminen vie aikaa, paljon. 
• Minulla on todettu kroonistunut migreeni, johon on haettu estohoitoa vuosikausia. Nyt vaikuttaisi siltä, että sopiva lääke on löytynyt. Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on ollut vain 1-2 migreeniä / kk, parin kuukauden ajan. Jo pelkästään se, että migreenin kanssa on taisteltu vuosia, riittäisi siihen, että olen toipilas vielä kauan. Ei ole kiinni minun tahdostani. Jos olisi, olisin töissä, en kotona, en osa-aika työkyvytön... 
• Syön päivässä 6 eri lääkettä, 13,5 tablettia + allergia aikaan 3 lisää + joitakin vitamiineja. Suurimmassa osassa näitä mainitaan väsymys yhtenä sivuvaikutuksena. 
• Minulla epäillään myös kroonista väsymys-oireyhtymää (tai joku semmoinen se oli). En edes tiedä, voiko sitä parantaa?

Unipäivä

Nukuin tänään klo 12 saakka. 14:lta alkoi jo silmät lurppaamaan ja vähän yli 16 luovutin. Nukuin sitten kahden tunnin päiväunet. Kello on kohta 20. Päivä ohi, mitään tulosta ei ole. Eipä tällainen masennusta juuri paranna. Toisaalta .. väliäkö silläkään. Tänään päätin kuitenkin sen, että en jaksa alkaa säätämään sen ravitsemusterapeutin oletettavien ohjeiden kanssa. Tuskin hänellä on oikeasti antaa mitään sellaista, mitä en jo tietäisi. Otin VLCD -dieetin käyttöön. Viimeksi (kokeilin silloin vaan) putosi n 5kg / 10 pv. Nyt jos ottaisi 10kg pois tällä ja sitten siirtyisi niihin r-terapeutin ohjeisiin.. Hän on erimieltä, teidän koska aiheesta puhuttiin. Mutta huomasin ruokapöivökirjaa pitäessäni, että aloin syödä enemmän karkkia, meni n 1 kg (luit oikein) viikon aikana. Siis possidieetti käyntiin. Ja nyt teetä ;)

Toiveita ja tapahtumia

Toivoisin,...
että osaisin kirjoittaa hauskasti - päivittäisistä, viikottaisista tai kuukausittaisista sattumuksista. Siis tokihan kirjoittaa osaan, mutta enemmän tämä minusta on tekstin tuottamista, ihan vain raakana tekstinä, päiväkirjanomaisena. Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin tapaisesti jostakin. En ole koskaan osannutkaan.

että kun päivällä mieleeni juolahtaa jotain "hauskaa", muistaisin sen edelleen kotiin tullessani. Ettei olisi tarpeen käyttää tuntikausia muisteluun, ilman mitään tulosta

Tänään kyllä tapahtui - tosin se ei kokemuksena ollut hauska, mutta nyt kun tiedän olevani fyysisesti yhtä kappaletta, se jo hymyilyttää.
Kaaduin, hyvin raadollisesti. Piha on (kuten aiemmin olen maininnut) erittäin savinen. Korkeat korot luonnollisesti uppoavat märkään savimaahan kohtuu sujuvasti ja asfaltille päästyäni yritin vähän nostaa jalkoja kurkatakseni ovatko korot kuinka kuraiset. Vaikka kuikin vain yhtä jalkaa kerrallaan, onnistuin kaatumaan takamuksilleni ja siitä selälleni, siihen asfaltille. Ja käsillä tietty vastaan. Nyt sitten sattuu paitsi kankkuihin (onneksi on noita luonnon pehmusteita), myös ranteisiin ja takaraivoon. Ei siis varsinaisesti vaurioita.

Oli minulla päivällä mielessä muitakin toiveita, mutta en nyt vain muista ;(

Päivällä terapiassa yritimme päästä jotenkin käsiksi totuttuihin kuvioihin, niihin jotka eivät nyt toisenlaisina toimineet. Tästä hulluin esimerkki on kahvin keittäminen. Olen asunut tätä asuntoa nyt vuoden, reilun. Jostakin syystä silloin aikoinaan tuli laitettua kahvitarvikkeet oikean reunimmaiseen kaappiin ja kahvinkeitin melko vasemmalle siinä alla olevalla pöydällä. Ja koko tämän ajan, joka aamu kahvia keittäessä minun on täytynyt "etsiä" ne tarvikkeet. Systeemi on siis mennyyt suunnilleen näin; mittaa vesi, avaa suodatinlokero, laita vanha pussi roskiin, etsi silmillä "missäs ne suodatinpussit olikaan?" avaa kaappi, laita suodatinpussi .... no, kaikki tietää ton lopun. Yli vuoden mä kiroilin joka aamu, kun mä en opi. Viime viikolla siirsin sen keittimen siihen ko. kaapin alle (sillain mulla on ne aina sijainneet toisiinsa nähden). Nyt löytyy.

Tyttären kanssa vähän humputtelimme kaupungilla. Vain vähän tosin, olimme molemmat niin väsyneitä. Mutta jäimme sinne odottamaan Hunksien mini-keikkaa, joka oli Ninja-koruliikkeen 30v juhlien kunniaks Kampissa. Oli kyllä kiva, kun voidaan molemmat, äiti ja tytär nauttia yhdessä tuotakin mallia viihdettä. Minä ja oma äitini aikanaan? Ei ikinä olisi tullut mieleenkään, varmaan kummallekaan.

Kotiin päästyä olinkin sitten ihan valmista tavaraa nukkumaan. Pääsin sohvalle ja saatoinpa pysyä hereillä muutaman minuutin, koska puhelimme jotain - sitten laskeutui armoitettu pimeys. Nyt ei sitten väsytäkään.

Ratkaisuja??

Olen yrittänyt löytää mieleni sisältä jotain ratkaisuja. Jostakin syystä se vain on kovin vaikeaa. Ehkä osittain siksi, etten edes tiedä, mitä pitäisi ratkaista.

Puutarha tuottaa pääosin iloa ja onnea. Paitsi nyt, kun on satanut muutaman päivän sisällä n 100 ml - tai jopa enemmän. Savimaa ja paljon vettä, arvannette kai.Nyt ei sada, jaksaisinkohan mennä laittamaan taas vähän?? Haluaisin saada valmiiksi istutuspaikkoja kasveille, jotka kuukauden sisään pitäisi tulla postissa. Ja tuonne saveen ei esim sipulikasveja vaan voi istuttaa. Lisäksi olisi ehdottoman tärkeää saada tyhjennetyä multa ja hiekkasäkit, jotka ovat kulkureitillä. Ei se nyt haittaa, mutta kun saadaan lunta...

Eläkekysymystä olen myös miettinyt, paljon. Tai voiko miettimiseksi kutsua sitä, että samat muutamat ajatukset kiertävät kehää?
- Mitä voin tehdä tälle väsymykselle? Hyväksyä sen, että unentarve on 11h / vrk, jos en tee muuta kuin luen ja paljon enemmän, jos teen työtä? Vai pitäisikö jostakin etsiä jotakin vikaa vielä, jonka voisi korjata -> jaksaisin paremmin? Onko sellaista vikaa edes olemassa? Jos on, mitä kuinka pahaa?
- Miten oppia hyväksymään se, että aivojen näkökulmasta jo lukeminen, etenkin vieraallla kielellä (mikä on siis minulle se "normi"), on jo rasite? Miten hyväksyä se, että aivot rasittuvat ihan samalla tavalla kuin lihakset, kun niitä käyttää? Minun aivoni vaan eivät ole vielä toipuneet siitä Isosta Pahasta. "Möykky" teki omat tuhonsa, ja paluu, toipuminen, on pitkä tie. Tiedän, että kirjoitin tästä jo silloin alussa, pian leikkauksen jälkeen. Kirjoitin, kuinka on vaan nyt opittava asettamaan tavoite riittävän kauas. Olin kärsimätön jo silloin, mutta huomenna on jälkimmäisestäkin leikkauksesta vuosi ja 8kk. Kärsimättömyys pahenee, pakko myöntää.
- Masennuksen uusiminen aika ajoin ei auta yhtään.
- kolmen kk kuluttua pitäisi siirtyä tekemään 30h viikkoa. Ei tunnu realistiselta. Tällä hetkellä tehdyt työtviikot ovat aivan liian usein jääneet vajaiksi, enkä ole tehnyt niidenkään aikana kuin 17h/vko. No way.

Olen pohtinut sitä, pitäisikö vaihtaa alaa kokonaan? En vain tajua, miten tulisin opiskelijana toimeen ilman tuloja tai vaihtoehtoisesti, miten jaksaisin opiskella työn ohessa, kun en jaksa edes tehdä niitä töitä kunnolla? Lisäksi on vielä kysymys siitä, mitä haluaisin tehdä?

Ravitsemusterapeutti käski kirjata elämän TOP5:n. En kyllä tiedä miksi. Alku on helppo: Lapset ja puutarhan hoito ;) Mutta siitä eteenpäin..? Muut ihmiset, sekä hyväntekeväisyysmielessä että ihmissuhteina yleensä. Jos olisin täysin yksin, ilman että maailmassa olisi ketään toista..? Ei, ihmiset ovat tärkeitä. Aivojen toiminta on noussut arvoon arvaamattomaan. Kun sen kerran menetti, vaikken olekaan vihannes, olen menettänyt niin paljon siitä, mitä olin. Haluaisin sen entisen takaisin, mutta tiedän kyllä, että tuskin voin täysin palautua. Siinä olisi 4, jos lapset lasketaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Mitä muuta? Toki voisin lasken lapset erillisinä henkilöinä - siitä saisin summaksi 5. Tai voisin eritellä hyvätekeväisyyden ja "oikeat" ihmissuhteet. olisiko se hyvä? Ehkä aidompi jako. Toivottavasti noita ei tarvitse järjestää ;O

Tämä parin viikon sairasloma on aika lääkäri- & terapeuttitäyteinen;
ma (oli kyllä työpäivä vielä) lääkäri
ti terapia, jonka peruin
ke neurologi
pe terapia
ti terapia
to neuropsykologiset testit
pe terapia
ma psykiatri
Ja tonne sekaan pitäis vielä laittaa toinen käynti siellä ravitsemusterapeutilla....Että näin mä lepään ;)

Haluaisin oppia jotain uutta.Yksi mahdollisuus olisi mennä opiskelemaan viittomakieltä, se on aina kiinnostanut minua. Toinen voisi olla espanja.hmmmm

Mutta nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja mennä vähäksi aikaa puutarhahommiin. Saanpa ainakin liikuntaa, mikä olisi niiiin tärkeää, myös aivoille.

*******

Pari tuntia tuolla pihalla teki hyvää mielelle - ja toivottavasti myös pihalle. Löysin sieltä myös perhosen toukan - en tosin tiedä perhosista mitään, en ihan 100-varmasti edes sitä, että kyseessä on perhonen, mutta jokin semmoinen. Jos mä nyt saan sen kuvan ladattua tänne, niin kertokaa viisaammat - tai ehkä mä yritän googlettaa..

Kuulumiset

Vuosi on jälleen vaihtunut ja tämäkin jo kohta kulunut.

Olen joulukuusta -10 saakka ollut osa-aika tk-eläkeläinen, määräaikaisesti sitä. Kovasti toivoisin, että toipuminen olisi nopeampaa, mutta aina ei ihmislapsi saa sitä mitä haluaa. Toisin sanoen, työmäärä, vähäinenkin, tuntuu välillä olevan aivan liikaa.

Kotia remontoitiin pakollisten verran viime kesänä, puutarhaa on laitettu tänä vuonna. Puutarhaa tullaan kyllä laittamaan vielä monta tulevaakin vuotta. Onneksi se on mieluisaa puuhaa.

Näiden ohessa en sitten paljon muuta olekaan jaksanut tehdä. Siivoaminen ei ole muutenkaan ollut mieleeni, nyt vielä vähemmän, kun ei vaan jaksa ;(

Kun yritän miettiä, mitä minulle oikein kuuluu, ei ole oikeastaan juurikaan sanottavaa. Minulle kuuluu tappavaa väsymystä, siinä se suunnilleen on.