Nyt tuntuu olo vain entistä kamalammalta.
Käytiin verikokeet, hoitokeskustelu ja ravitsemusterapeutti - edelleenkään en saisi ottaa kantaa mihinkään asiaan. Lapsi on virallisesti ulkona sairaalasta ja viettää nyt aikaa isänsä luona.
Huomenna on vielä sisätautilääkäri.
En tiedä mikä tässä onkaan se pahin? Lapsen anoreksia, murrosikä vai oman tervehtymisen epäonnistuminen.
2 vuotta sitten tyttö kirkui kuullessaan diagnoosini ja tarvitsi rauhoittavia lääkkeitä leikkaukseni yli päästäkseen - nyt sanoo, ettei ollut huolissaan silloin eikä nyt. Häneen ei vaikuta miten voin nyt (=väsymys ja uupumus), hän ei välitä tulossa olevasta MRI:stä jonka takia joudun jo itse kohta rauhoittavia syömään. Äiti on yhdentekevä.
Emme enää lasten isän kanssa halua viettää joulua yhdessä, tai no, minustahan se ajatus lähti. Nyt tyttö meinaa että hän määrää missä aikoo minkäkin hetken viettää ja meidän täytyisi hypätä. Ei muuten tule menemään niin.
Mun masennukseni pahenee kokoajan. Jokainen tölväisy tuon lapsen suusta painaa mua alemmas. Ja tilanteen hallitsemattomuus painaa mieltä.
En tiedä. Ehkä alkaisi olla aika ruveta rakentaan uusia rajoja sen rakkauden ympärille.
Voimia sinulle!
VastaaPoista