Oli tarkoitus siirtyä jälleen Tampereelle - tällä kertaa Kädentaito-messuille. Nyt jäävät kuitenkin messut - ja varmaan kaikki muukin väliin, kun pikkuiseni pääsee viikonlopuksi kotiin. Lapsonen menee messuilun edelle. Jos tuo olisi ollut terve, olisimme sinne olleet yhdessä matkalla.
Anoreksia on hirmuinen tauti.
Miten sen kanssa elää? Miten osata erottaa, mitkä tunteet tulevat sairaudesta ja mitkä oikeiasti kohdistuvat minuun - puhun siis niistä negatiivisista tunteista, joita syydetään juuri nyt niskaan.
Ja toisaalta, miten olla armollisempi itselleen ja hyväksyä tapahtunut ilman suurempia itsesyytöksiä? Ainakin itse mielessä käy miljoona asiaa, jotka olisin voinut hoitaa toisin. Ja toinen miljoona niitä, joille en voi mitään..
Lapsonen vakuuttaa, ettei häntä ole oma sairauteni häirinnyt yhtään, ettei sillä ole vaikutusta. Pitäisikö uskoa vai ei? Jos uskoo, lapsi siis viis veisaa. Jos ei usko, lapsi siis valehtelee, edelleen.
Itse olen vain niin väsynyt.. En elämään itsessään vaan kaikkeen tähän muuhun p***aan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti