Tytär on isällään, poika täällä ja kotiarestissa. Hyvin on tuntunut ottaneen tämän, hyväksyy tekonsa seuraukset, se on hyvä ;)
Kerroin jo aikaisemmin kuinka mieleni tyyntyi hoitamaan katastrofin. Se oli torstai-ilta.
Perjantaista en muista mitään.
Lauantaina olin markkinoilla tyttären ja hänen rakkaansa kanssa. Useamman tunnin ulkoilu väsytti.
Sunnuntaina 2 migreeniä. En päässyt kuoron harjoituksiin - ja sitten sain vielä kuulla, etten pääse mukaan keikalle, kun en ole ollut harjoituksissa. Kyllä minä sen ymmärrän ja hyväksyn - mutta harmittaa.
Oli kai torstai-ilta kun lauloimme tyttären kanssa yhdessä, vähän kilpaakin, kumpi pääsee korkeammalle ;) Laulaminen on terapeuttista..
Maanantai...?
Tiistaina oli terapia ja sen jälkeen vähän hemmottelua. Tosin kaaduin sit kaupan ritilän päälle - nyt on valmiiksi mustelmaisessa polvessa lisää mustelmia ja rastin mallinen haava ;(
Keskiviikkona, eli siis eilen kun kerran nyt on jo aamuyö, olin kampaajalla. Hiukset on nyt melkoisen punaiset, ja ihan täsmälleen sellaiset kuin halusin. Tuli hyvä mieli siitä. Olin iloinen sieltä lähtiessä. Mitä nyt melkein pyörryin siellä.. Piti syödä kaupungilla, mikä nyt sinänsä ei haitannut, oli mukavaa seuraa osan aikaa. Hyvä fiilis kesti niukin naukin kotimatkalle.
Jotenkin kaikki on vain niin tyhjää. Ja sellaisenaan todella pelottavaa. Joko mikään ei tunnu miltään tai ehkä tuntuu, mutta vain hetken. Mä haluaisin oikeasti taas tuntea eläväni. Ei mulla ole mitään halua kuolla, eläminen vain ei tunnu miltään.
Terapeutti kysyi jälleen sitä, mitä mun elämäni on / olisi, jos maailmassa ei olisi ketään mita kuin minä? Mikä on mun elämäni tarkoitus? Mitä merkitystä tällä kaikella on? Tajusin nyt paremmin kuin koskaan ennen, kuinka paljon mun elämäni "tarvitsee" muita. Kuinka paljon mä kaipaan sitä, että voin olla avuksi muille. Panee miettimään, onko kyse sairaalloisesta riippuvuudesta vaiko kenties vain opittu tapa? Ja onko se paha asia? Vai hyvä?
Jos menis nukkumaan. Väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti