Masennus on tosi pahana nyt. En jaksaisi enkä haluaisi yhtään mitään. Päivästä toiseen raahautuminen on jo paljon.
Tytär käväisi tässä maanantaina pikaisesti, hakemassa tuliaiset ja kai jotain muutakin. Sit minä autolla viemään häntä isälleen, Ikean kautta. Hirmu usein tuntuu siltä, että olen hänelle kuski ja rahapussi - en muuta. Minä kannoin häntä eteenpäin useamman vuoden, ne vuodet, jolloin hän vihasi isäänsä ja tukeutui kaikessa minuun. Nyt tilanne on muuttunut. Minä yritän opetella eroon hänestä. Isänsä lienee se lähempi jälleen. Ahdistuskohtauksia tuo raasu saa ja näkee painajaisia. Voisinpa jotenkin auttaa. Ja etenkin, saisinpa auttaa. Mutta nyt, kun minulla on vaikeaa, minulle on käännetty selkä. Ehkä se johtuu siitä, etten "tee" mitään. Onko tuo tosiaan unohtanut sen, millaista masennus todellisuudessa on?
Poitsun poliisikuulustelu on huomenna, jännittää. Ja sit lastensuojelutarpeen kartoittaminen perjantaina, se pelottaa.
Olin psykologilla tiistaina. Oli ihan hyvä keskustelu, parin viikon päästä taas uudestaan. Piti diagnoosin keskivaikeana vaikka minä itsekin tiedän, että vaikea-asteista tämä on..
Pitäisi mennä nukkumaan, mutta ahdistaa. Nykyisin ahdistaa usein - aivan kuin tämä olisi tarttuva tauti. Yleisesti ajatellen ahdistus on nimeämätöntä, sisällä vain tuntuu niin pahalta. Toisinaan kuitenkin tunnistan, että tytön asenne minua kohtaan on niin negatiivinen, että tunnen oloni pikku ötökäksi, jonka hän liiskaa jalkansa alle - ja se todella ahdistaa.
Nyt pitää selvitä kunnialla kahdesta seuraavasta päivästä. Masennus ei saa näkyä, siitä ei saa puhua. Tytön ongelmista on vaiettava.
Ainakin yhden tytön ääneen esittämän väitteen voin kumota ;) Tuo poika syö, kun pakottaa. Tai syö myöhään illalla, niinkuin minäkin. Minulla itselläni ei ole ruokahalua, vain raju makeanhimo.
Mutta nukkumaan, Diapamin avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti