Olen iloinen siitä, että tyttären ja hänen isänsä välit ovat parantuneet. Mä oikeasti olen siitä onnellinen, etenkin tyttären osalta. Mutta minuun sattuu joka ikinen kerta, jolloin hän suunnilleen hyppää isänsä syliin ja halaa pitkään. Se ei satu siksi, että halaavat - vaan siksi, että minua tytär ei halaa koskaan. Ei koskaan.
Tämä muutos on tapahtunut suunnilleen viimeisen vuoden aikana - siis se puoli, että äiti jää ilman. Se särkee mun sydämeni ihan pirstaleiksi. Enkä edes ymmärrä miksi? Mitä pahaa olen tehnyt?
Mun tunnetta kuvaa yks laulu, vaikkakin se puhuu eroamisesta eikä halaamisesta:
"Everytime we say goodbye, I die a little...
.., I wanna cry a little"
En ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt, miksi tytär viiltelee - tai ylipäänsä haluaa vahingoittaa itseään. Nyt ymmärrän erittäin hyvin. Kun tuntuu sisällä niin pahalta, ettei itku enää auta vaan pitäisi tehdä jotakin, joka olisi riittävän voimakasta, että se ylittäisi tämän sisäisen kivun.
Pikku asia edellisen rinnalla, mutta kai samaa kuitenkin - en saa enää valokuvata häntä. 2 vuotta sitten hän määritteli harrastuksiinsa "poseerata äidille". Ei enää, ei koskaan ;(
Jotta mitään pahempaa vahinkoa en itselleni tuota, otan pari rauhoittavaa ja menen nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti