Siivouspäivä

Olin eilen katselemassa Saanan ja kummpaneitten (*vilkuttaa*) tulishowta - ja kuvaamassa.

http://www.flickr.com/photos/m_ag/sets/72157631652989197/

Sateesta huolimatta tekeminen hiukan virkisti, onnistuneiden kuvien saaminen ilahdutti. Kotiin saapuessa tytär oli siivoillut (lähinnä tavara rintamalla) ja pyysi mua imuroimaan. Eilen ei irronnut, nyt sit imuroin paitsi lattiat, myös sohvan ja nojatuolit.

Nyt on hyvä mieli siitä, että on siistimpää. Mutta surettaa vähän se, että lapsen (no nuoren, kyllä te tiedätte mitä tarkoitan) pitää olla se tekemisen alkuun panija. Että toisen pitää ottaa vastuu ja "tuupata". Miksen voi saada tätä liikkeelle itse?

Omasta itsestä ja ympäristöstä huolehtiminen on ihan hukassa.
Ei saisi olla niin, että lapsen täytyy tehdä se aloite.

Nyt muutaman viikon, ehkä kuukauden, olen alkanut taas jaksaa kiinnostua oman ihoni hoidosta. Ehkä siinä vaikuttaa se, että tuotteet tuntuvat hyvältä käyttää, vaikutus on näkyvä - ja myyjäkin on mieleinen ;) Tai se mitään "ehkä" ole, vaan ihan just. Neljä vuotta elämää meni ohi, ja ihossa näkyy hoitamattomuus. Nyt yritän jaksaa pitää tätä yllä.

Neljä vuotta. Pari kuukautta vaille. Niin kauan on siitä, kun sairaslomat, leikkaukset, työkokeilut, kuntoutukset, päänsäryt,.. alkoivat. Kymmenes osa elämästäni on mennyt painiessa tämän kanssa. Eikä se suinkaan ole vielä ohi. Tuleeko koskaan olemaankaan? On vaikea luottaa tulevaan.

Tytär ilmoitti muuttavansa ehkä ensi viikolla isälleen ja viipyvänsä taas useamman viikon. Vastahan hän siellä oli. Vai eikö? Hän kyllä sanoi, kun kuulostin kuulemma surulliselta, että ei hän ole siellä siksi, että viihtyisi siellä paremmin, vaan koska haluaa antaa myös isälleen mahdollisuuden. Jotenkin tuo kuulostaa minun blogiltani, lukeekohan tyttö sitä?? Eikun siis tätä?