Oli hauska ja seurallinen viikonloppu Tallinnassa ihanaisten Jutustelijoiden kanssa.
Nyt yllättäen tänään iski todella vahva yksinäisyyden tunne - ja masennus paheni siitä. Tai ehkä pitäisi puhua alakulosta, kun lienee tilapäistä, toivottavasti. Mutta mikä on oikea tapa muotoilla se, kun keskivaikean masennuksen keskelle tulee lisää mielialan laskua??
Kuljen kaupungilla lähes päivittäin, tapaan samoja ihmisiä = häiriköin, kun heidän pitäisi saada tehdä työtään. Kaikki oikeat ystävät ovat päivisin töissä ja iltaisin - ymmärrettävästi - viettävät aikaansa kotona perheensä kanssa. Itsellä ei ole mitään eikä ketään. Näinä hetkinä aina kaipaan ihmistä vierelle. Pystyn jopa ymmärtämään sen, että jotkut mieluummin jäävät huonoon parisuhteeseen tai hankkivat "pakosti" uuden. Minä en halua ketään pysyvää tähän, mutta olisi ihanaa, kun aina toisinaan olisi joku.
On jotenkin pelottavaa havaita, että tämä lähes tulkoon ahdistaa - tai ei "lähes tulkoon" vaan todellakin ahdistaa. Pelottavaa siksi, että kyse on tavallaan pienestä asiasta ja tavallaan kuitenkin isosta. Olen itse valinnut tämän tien, mutta en koskaan olisi uskonut että yksinäisyys voi ahdistaa.
Olen välillä löytänytkin mukavia ihmisiä. Vaan lopulta kuitenkin kyse on vain "tuttavuudesta", ei edes kaveruudesta, saati ystävyydestä.
Pitäisi keksiä jotain.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti