Kun sain varmuuden siitä, että päässä on kaikki kunnossa, tunsin selkeästi voivani paremmin - tavallaan tuntui siltä, että uskalsin antaa itselleni luvan alkaa parantua.
Lomalla nautin erilailla, lepäsin ja tunsin voivani nauttia olostani. Tosin viimeisenä päivänä kun kävin hierojalla, jonka kanssa ei löydetty yhteistä kieltä, kuin muutaman sanan - eli en sanallisesti ollut paljastanut mitään itsestäni - hän sanoi minulle, että minun on alettava rakastaa itseäni, että minulla on kipeä möykky sisälläni. Ja tunnistin tuon tunteen todeksi itsekin. Jotenkin siitä tuli sellainen tunne, että oloni ja tuntemukseni ovat "todempia" nyt, kun joku on ne sanoiksi pukenut.
Kotiinpaluu tuntui hyvältä. Oli ihanaa kun poika oli täällä vastassa, lumityöt tehtynä, kämppää siivottuna ;) Tytär piipahti vasta tänään ja nytkin vain pyörähti, se taas tuntui kurjalta. Vaan en minä noidenkaan vuoksi sure, tai no - yritän olla onnellinen tyttären vuoksi siitä, että on saanut isäänsä kunnon välit. Ehdin vain niin tottua siihen että tytär on "mun".
Ja sitten yllättäen tänään iski kova ahdistus ja paha olo. Aivan kuin nyt tunkisi pintaan kaikki ne pahan olon tunnot, joita viikkoon ei ole ollut. En oikein edes tajua tätä.
Mutta kello on paljon. Huomenna presidentin vaalit ja illalla kuoro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti