Mitä oikein teen väärin?

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tytär on alkanut vihata mua. Samalla tavoin kuin aikoinaan isäänsä...

Voiko syynä olla vain se, ettei hän ymmärrä tai hyväksy mun sairauttani? Eikö hän usko, että teen kaiken taistellakseni tätä vastaan? Että väsymykseni on aitoa? Että kymmenet migreenit kuukaudessa vievät paitsi voimat myös elämänhalun?  Eikö hän ymmärrä, että vaikka olisin kuinka väsynyt tai kipeä, olen aina ollut saatavilla ja tulen aina olemaan? Eikö hän ole huomannut sitä?

Vai onko isänsä myrkyttänyt hänen mielensä? Hän nimittäin ei koskaan ole uskonut, että en voi tälle mitään, hän ajatteli aina (ainakin ennen), että olen vain laiska, että olen vain saamaton...

Vai onko tässä kuitenkin (edelleen) kyse ruoasta? Muistan hyvin, kuinka riitelimme vuosi sitten kesällä. Kuinka väitin hänen olevan anorektikko ja hän suuttui ja huusi vastaan. Tuon riidan jälkeen yritin uudestaan oppia luottamaan siihen, että hän on terve. Tuo luottamushan sitten kuitenkin johti siihen, etten nähnyt hänen laihtumistaan. Kuinka sairaalajakso tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Riitelemme ruoasta nykyisinkin. Tyttö on syyllistänyt minua koko kesän siitä, ettei pöytään ilmaannu 2 lämmintä ateriaa päivässä - ilman että hän itse nostaa sormeaankaan. Lähikaupassa on tili, jolle voisi itse käydä ostamassa ruokaa. Ja varmasti olisi hyväksi oppia tekemään jotakin itse - vaikka se olisi sitten vain yksi tai kaksi ruokaa. Mutta ei. Minun pitää aina laittaa ruokaa, vaikka minulla olisi tekemistä ja hän vain on itsekseen. Toki toisinaan sentään lähtee kauppaan pyynnöstä, mutta liian usein sekin on taistelun takana.

Aikanaan, kun tyttö oli todella masentunut ja itsetuhoinen, ajattelin että pahinta olisi oman lapsen kuolema. Tämän hetken tunteeni on kuitenkin se, että olen menettänyt hänet jo, toki kuolema olisi vielä pahempaa, mutta tämäkin on todella vaikea kestää. Toisaalta ymmärrän nyt hyvin, kuinka tuskalliselta tytön viha lienee isästään tuntunut.

Tyttö on myös syyttänyt minua suoraan vasten kasvoja siitä, että käännän poikani isäänsä vastaan ja että poika on liian laiha enkä tee mitään. Poikaa ei tarvitse kääntää, hän on ihan itse pettynyt isäänsä, osin syystä, osin varmaankin murrosikään kuuluvana ajanjaksona.

Mutta onko hän liian laiha? Onko toinenkin lapsistani sairastumassa ilman että näen sitä? Poika on laiha, mutta suhteessa siihen, millainen isänsä oli nuorena - tai veljeni - mielestäni poika ei ole läheskään yhtä laiha. Siksi en pysty uskomaan, että tilanne olisi oikeasti vaarallinen. Toki pojan ruokavaliossa on paljonkin parantamisen varaa, liikaa makeaa, liian vähän oikeaa ruokaa. Siltä osin jonkinlainen muutos on saatava aikaan, mutta miten?

Yhdestä asiasta voin kuitenkin olla todella onnellinen. Tyttö on löytänyt itselleen aidon rakkauden ;) Toivottavasti se kestää!