Sain juuri äsken kuulla, että vanhin serkuistani on kuollut. Tuli hyvin tyhjä olo..
Tiedon saatuani aloin pohtia sitä, kuinka suuressa vaarassa itse juuri olin? Vai olinko? Tuntuu oudolta ajatella, etten edes tiedä sitä.
Ymmärtääkseni ensimmäisen leikkauksen osalta tilanne oli turvallinen; Suomen ellei jopa maailman paras neurokirurgi ja selvä tilanne mitä on leikattava. Ainoa "vaara" olisi voinut olla siinä (mitä en itsekään tiennyt ennen), että yleisesti käytetty anestesia-aine on soijapohjainen - ja minä olen soijalle allerginen.
Entä se aivokalvontulehdus?
Ja toinen leikkaus, vaikka olin kuumeessa? Leikkaus, jossa paikattiin nesteen tihkuminen jonnekin sinne haavan alle? Ehkä se leikkaus oli "rutiinia", vaikka minusta tuntuisi siltä, ettei ole tietoa siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa vastaan tulee.
Olen todella kiitollinen sekä leikanneille lääkäreille että koko osaston hoitohenkilökunnalle. Vaikka välillä alkoivat omat voimat osastolla viipymiseen loppua ja kärsimättömyys hirmu-nopeisiin lääkäreiden piipahduksiin oli minulla suurta, niin kaiken kaikkiaan, Suomessa nämä asiat ovat lopulta kuitenkin niin hyvin. Hoito on laadukasta eikä itsessään maksa mitään. Vain sairaalapäivät maksavat.
Kuinka hyvä maa tämä onkaan asua :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti