Olen hehkuttanut parantumistani ja parempaa vointiani sekä täällä että kaikissa yhteyksissä muualla. Nyt onkin sitten tullut raju pysäys. Päätä on särkenyt viikon aikana lähes joka päivä, migreeniä vaiko...? Samoin mieliala on aika maassa. Tästä tosin minua jo varoitettiin, että leikkauksen jälkeen voi iskeä masennus.
Pelko yksin jäämisestä tuntuu rajuna, mutta silti en kadu päätöstäni. Rakkaus oli loppunut jo kauan sitten ja ymmärtääkseni molemmin puolin. Vuosia pysyimme yhdessä vain lasten vuoksi ja ehkä sen "tahtomisen" vuoksi, jota vihkivalassakin yleensä luvataan. Nyt minä olin viimein jo lakannut toivomasta, että mikään muuttuisi paremmaksi. Tajusin itse, etten osaa antaa sitä, mitä haluaisin toiselta elämääni saada. En osaa enkä enää jaksanut yrittää. On siis siltä osin aika siirtyä eteenpäin.
Talosta luopuminen sattuu kovasti. Sattuu, koska tämä oli lapsuuden unelmieni todeksi tuleminen. Mutta unelma ei vain toteudu, jos samaan aikaan huomaa sekä itseen sattuvan että satuttavansa toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti